Vanhemmat puhuvat eri kieliä, kumpi kieli lapselle väestörekisteriin?

​”Lapsillamme on kaksi yhtä tärkeää, yhtä tuttua ja yhtä rikasta kieltä. En osaisi vastata kumpi näistä olisi
heille ”äidinkieli.”

​ ”On mahdotonta vastata kysymykseen, kumpi tai mikä on ”se oikea” kieli. Olisikin jo aika päivittää tämä kohta lomakkeisiin.”

​”Hölmöähän se oikeastaan on, että pitää valita kahden kielen väliltä, kumman merkitsee ensisijaiseksi äidinkielekseen väestörekisteriin. Tuntuu että yhteiskunta vaatii valitsemaan yhden kielen ja kulttuuritaustan, jota vasten itseään identifioida vaikka monelle kaksikieliselle kumpi tahansa kielistä on osa omaa identiteettiä. Eivät kai ne ole toisiaan poissulkevia?”

​”Koska itse olen pienestä pitäen puhunut kotona kahta kieltä ja arvostan niitä yhtä paljon; valitseminen jotenkin mitätöi toisen.”

​”Kaksikielistä ei pitäisi pakottaa asettamaan kieliään tärkeysjärjestykseen, mikä väistämättä tapahtuu, jos vain yksi pitää valita äidinkieleksi. Se haittaa mm. kielellisen identiteetin kehittymistä sekä aiheuttaa mielipahaa perheissä.”

​”Vain yhden kielen valitseminen on typerää ja vain lisää hankaluuksia. Jos esimerkiksi lapsen äidinkieleksi kirjataan suomi, voi se rajoittaa lapsen kielellisiä oikeuksia mm. virastoissa ja kouluissa. Jos äidinkielenä onkin saame, voivat nuoret saada opiskelupaikkoihin hakiessa kutsun suomenkielen kokeeseen vaikka suomea olisi puhuttu kotona ja suurin osa oppiaineista käydään suomeksi.”

Teksti ja lainaukset ovat peräisin julkaisusta "Äidinkielenä kaksikielisyys. Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen" (PDF).

Lapsen syntyessä vanhempien täytyy ilmoittaa lapsen äidinkieli väestörekisteriin. Maistraatin lomakkeeseen voi valita suomen, ruotsin tai muun kielen. Äidinkielen lisäksi väestötietojärjestelmään voi ilmoittaa asiointikieleksi suomen tai ruotsin. Muun kielen merkitseminen väestörekisteriin ei anna mitään oikeuksia esimerkiksi asioida tai opiskella kyseisellä kielellä. Jos vanhemmat eivät ilmoita lapsen äidinkieltä väestörekisteriin, viranomaiset merkitsevät rekisteriin lapselle äidinkielen tietyin perustein.  Äidinkieltä voi myöhemmin halutessaan vaihtaa.

Väestörekisteriin ei voi ilmoittaa kahta äidinkieltä, mikä tarkoittaa sitä että perheissä, joissa vanhemmat puhuvat eri äidinkieliä, vanhempien on pakko valita. Osa vanhemmista voi luulla ilmoittaneensa väestörekisteriin molemmat kielet, mutta todellisuudessa vain toinen näistä on virallinen äidinkieli. Koska käytännöt voivat vaihdella asuinpaikan ja maistraattien välillä, eikä äidinkielen rekisteröinnin käytäntöjä tunneta kovin hyvin, monelle voi tulla yllätyksenä, että lapsen molemmat äidinkielet eivät olekaan rekisterissä, kun asia tulee tavalla tai toisella esille tai ajankohtaiseksi.

Yleensä valinta lapsen äidinkielestä tehdään äidin mukaan. Suomi tai ruotsi rekisteröidään todennäköisemmin äidinkieleksi silloin kun äiti on näiden kielten puhuja, mutta myös vieraan kielen rekisteröinti voi olla näissä perheissä tietoinen valinta. Valinta voidaan tehdä yhtä hyvin myös asuinmaan tai isän puhuman kielen perusteella. Rekisteriin valittu kieli ei siten automaattisesti ole lapsen äidin puhuma kieli tai vahvempi kieli. Koska lapsen kielen kehitykseen vaikuttaa niin moni asia, ja kielellisen ympäristön rooli on niin suuri, on selvää että lapsen synnyttyä on mahdotonta ennustaa täysin varmasti, mitä kieltä lapsi tulee osaamaan paremmin tai mihin kieleen hän tulee samaistumaan kasvaessaan. Vanhempien on kuitenkin tämä valinta tehtävä. Monia vanhempia askarruttaakin se, mitä seurauksia valinnalla mahdollisesti on.

Äidinkielen valinnalla voi olla lapsen elämään monia sellaisia vaikutuksia, joista vanhemmat eivät valintaa tehdessään ole tietoisia. Valinta saattaa rajoittaa kielellisiä oikeuksia ja vieraan kielen merkitseminen rekisteriin voi osoittautua ongelmalliseksi esimerkiksi opintojen suhteen myöhemmin elämässä. Vaikka kaksikielinen lapsi olisi rekisteröity vieraskieliseksi, hän voi puhua suomea yhtä hyvin tai paremmin kuin rekisteröityä äidinkieltään. Silti hän voi tulla ohjatuksi suomi toisena kielenä opetukseen, kuten joissakin tapauksissa on käynyt. Kaksikieliset lapset, jotka ovat rekisteröineet äidinkielekseen suomen tai ruotsin, jäävät usein vaille toisen vanhemman puhuman kielen huomioimista ja perheen ulkopuolista tukea verrattuna vieraskielisiin lapsiin, jotka näkyvät rekistereissä ja tilastoissa. Jos kieli ei ole virallisesti rekisterissä, voi joissakin tapauksissa esimerkiksi jäädä ilman oman äidinkielen opetusmahdollisuutta. 

Olisi tärkeää, että väestörekisteriin voisi halutessaan ilmoittaa useamman kuin yhden äidinkielen. Nykyinen rekisteröintikäytäntö pakottaa vanhemmat vaikean valinnan eteen. Nykykäytäntö voi myös vaikuttaa lapsen opiskelu- ja uramahdollisuuksiin tulevaisuudessa tai rajata hänet palveluiden ulkopuolelle. Useamman kuin yhden äidinkielen rekisteröinti mahdollistaisi kaksikielisten lasten yhdenvertaisemman kohtelun ja lasten kielelliset tarpeet huomioivien palveluiden oikeanlaisen kehittämisen.  Onhan kaksi- ja monikielisyyden ylläpitäminen sekä suuri henkilökohtainen rikkaus, mutta parhaimmillaan myös yhteiskunnan voimavara ja valttikortti.

(Tanja Del Angel)