Monikulttuurisessa parisuhteessa syyllisyys on kunniavieras

Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi.

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.
​
Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta.

​Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi

Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani.
​
Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut.

​Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään

Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.
​
Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

​Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä

​Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle.

Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa.

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää.

(Asta Buchanan)

---

ASTA BUCHANAN

Asta Buchanan on suomalais-amerikkalaisen perheen äiti, matkalla tasapainoon kahden kotimaan kuin -kulttuurinkin välillä. Koti sijaitsee nyt Suomessa, kaipuun Kalliovuorten kupeeseen kulkiessa rinnalla. 'Kahden maan kansalaisia' -blogissaan Asta kirjoittaa arjen monikulttuurisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sinivalkoisten lasien lävitse — mutta alkaako joukkoon sekoittua myös punaisen sävyjä tähtineen ja raitoineen?

Voit tutustua Astan blogiin 'Kahden maan kansalaisia' täältä!