Suomalainen ripauksella maailman värejä

(c) Neil Hall

Arabi? Intiasta? Turkista? Vai ehkäpä sittenkin espanjalainen? Tai brasilialainen? Olen saanut vuosien saatossa kuulla laajan skaalan arvailuja syntyperästäni. Veikkauksista saisi ommeltua oikein värikkään tilkkutäkin. Yleisimpien arvausten joukkoon ei Suomi kuulu, mikä on pohjoismaalaisittain epätyypillisten tummien piirteideni vuoksi aivan ymmärrettävää. Hassua on, ettei arvausten sekaan ole koskaan eksynyt Filippiinejä, vaikka se on toisen vanhempani synnyinmaa.

Tämä alkaa olla enemmän ja enemmän nykypäivää. Maailman kansainvälistyessä ei ole enää itsestään selvää, että ulkonäön perusteella voisi päätellä ihmisen kansalaisuuden. Kun itse kävin 10 vuotta sitten peruskoulua, oppilaitoksessani oli laskettavissa tasan yhden käden sormilla ne lapset, joilla oli tummempi iho kuin muilla. Pikkusiskoni, joka on minua lähes 10 vuotta nuorempi, on saanut varttua aivan erilaisessa kontekstissa. Jo pelkästään hänen luokallaan oli lapsia, joiden vähintään toinen vanhempi oli ulkomailta. Vuosikymmenen aikana muutoksia on siis tapahtunut paljon.

90-luvun alussa maahanmuutto Suomeen alkoi lisääntyä. Näihin aikoihin oma äitinikin aikoinaan saapui. Yhteiskunnallinen todellisuus oli tuolloin jotain aivan muuta kuin nykyään. Vanhempani eivät omistaneet tietokonetta tai kännyköitä. Puhelun soittaminen toiselle puolelle maailmaa maksoi maltaita ja tavanomaisin yhteydenpitomuoto ulkomaille olikin perinteinen etanaposti. Voi ainoastaan kuvitella, millaista kotoutuminen tropiikin lämmöstä ja yhteisöllisestä kulttuurista kylmään pohjolaan on tuolloin ollut.

En koskaan ajattele olevani ”kaksikulttuurisen perheen kasvatti”. Olen yksinkertaisesti ”minä” eli se ihminen joksi olen tullut kasvatukseni, ystäväpiirieni, kokemusteni, asuinalueeni, koulutukseni, luonteeni, temperamenttini ja vaikka minkä muun tekijän yhteissumman myötä. Joskus minulta on kysytty, koenko olevani enemmän suomalainen vai filippiiniläinen. Kysymys on aina tuntunut erikoiselta, sillä Suomessa varttuneena, suomea äidinkielenäni puhuvana ja tavallisen suomalaisen peruskoulun ja lukion käyneenä en voi ajatellakaan vastaavani muuta kuin olevani suomalainen. Toki ulkonäköni tuo eteen tietynlaisia tilanteita, joilta ei voi välttyä, vaikka kuinka suomalaiseksi itsensä tuntisi.

Tyypillisintä on se, että ihmiset luulevat minua ulkomaalaiseksi ja tulevat puhumaan minulle englantia. Kaupoissa minua saatetaan automaattisesti palvella englanniksi. Hauskimmillaan minua on ulkomailla tai erilaisissa tilaisuuksissa lähestytty eksoottisilla kielillä. Minulle on esimerkiksi puhuttu Turkissa turkkia. Intiassa matkustaessani minua kohdeltiin kuin paikallista. Tietynlainen sulautuminen laajempaan globaaliin yhteisöön tuntuu edelleen hassulta, mutta on pohjimmiltaan melko hauskaa. Ulkonäköni puolesta voisin todellakin olla mistä päin maailmaa tahansa. Olen joskus leikilläni todennut ihmisille olevani ”a product of globalisation”.

Kaikessa on myös varjopuolensa. Rasistisilta kommenteilta en ole välttynyt, ja koulussa kaikki kokemani kiusanteko liittyi ulkonäkööni. Kerran koulumatkalla joku humalainen huusi perääni: ”Welcome to Finland!” Onneksi kaikki ulkonäkööni liittyvä kommentointi ei ole ollut negatiivista, sillä esimerkiksi lapsuudessani vanhemmat tädit ihastelivat kaduilla pikkutytön paksua tummaa tukkaa ja suuria suklaanruskeita silmiä.

Ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa eikä suinkaan määritä ihmisen koko identiteettiä. Puhun tässä kirjoituksessa paljon ulkonäöstäni, sillä sen kautta olen kuitenkin kokenut kaikista eniten ”kaksikulttuuriseen identiteettiini” liittyviä kohtaamisia. Ihmiset näkevät ensin pintapuolen ja vetävät omat johtopäätöksensä, mikä on täysin inhimillistä. On kuitenkin muistettava, että lopulta me kaikki näytämme erilaisilta - jos emme ihonvärin, niin vaikkapa hiustyylin tai kasvonpiirteiden puolesta. Vilpitön uteliaisuus tutustua erilaisiin ihmisiin ja toisten kunnioittava kohtelu on monikulttuurisen yhteiskunnan kestävässä rakentamisessa kaiken A ja O.
 
(Tanja)

---