(c) Mary (goldsardine) Mikä oli se hetki jolloin tajusin etten ole kuin muut? Tai oikeastaan, mikä oli se hetki jolloin muut tajusivat etten ole ihan samanlainen kuin he, vaan erilainen. Monella tapaa samanlainen, mutta kuitenkin erilainen. Että minun kotini oli erilainen kuin heidän. Minun kodissani puhuttiin kahta kieltä, joista molemmat minulle rakkaita. Että minun kodissani, sen tavoissa, aamiaispöydässä ja sisustuksessa näkyivät kahden maan vaikutteet, ja että vanhempani olivat kotoisin eri maista.
Oliko se yksi niistä merkitsevistä katseista? Yksi niistä kuiskauksista selkäni takana? Oliko se joku niistä lukemattomista suorista kysymyksistä, joissa ollaan vuosien saatossa ihmetelty nimeäni, ihoni sävyä, tapojani, syömiäni ruokia, pukeutumistyyliäni ja puhumiani kieliä? Vai oliko se yksi niistä hetkistä, jolloin puheliaisuuteni, suoruuteni, tai vaikkapa tapani koskettaa vähän tuntemattomampaakin henkilöä olkapäälle yhdistettiin ei persoonallisuuteeni, vaan siihen että toinen vanhemmistani ei ole suomalainen. No olipa hetki mikä tahansa, niin se hetki tuli ja sai minut miettimään sitä mihin kuulun, kuka olen, kuinka minut nähdään ja kuka saan olla. Kuka saan olla toisille, toisten silmissä ja mielissä.
Saanko olla minä, kokonaan minä? En puoliksi sitä ja puoliksi tätä. Saanko määritellä itse itseni? Tulla näkyväksi sellaisena kuin itse itseni näen ja koen kussakin tilanteessa? Olla ihminen, eurooppalainen. suomalainen, liberaali vihreä, kaupunkilainen, utelias, puhelias, suora, hassu ja vakava? Toivoa, että minusta puhutaan etunimelläni, eikä esitellä taustani tai toisen vanhempani synnyinmaan perusteella? Voinko odottaa, ettei minun tarvitse edustaa maahanmuuttajia tai ulkomaalaisia, tai ettei minun oleteta tietävän heistä kaikkea?
Kun katson itseäni peilistä, näen silmäni, suuni, korvani, ihoni, hiukseni, tyylini, biologiani, geenini, kokemukseni, ajatukseni, tunteeni, toiveeni, pelkoni ja minuuteni. Kun katson peilistä, näen minut. Kun katsot minua, näethän sinäkin?
(Duplikaatti)
Oliko se yksi niistä merkitsevistä katseista? Yksi niistä kuiskauksista selkäni takana? Oliko se joku niistä lukemattomista suorista kysymyksistä, joissa ollaan vuosien saatossa ihmetelty nimeäni, ihoni sävyä, tapojani, syömiäni ruokia, pukeutumistyyliäni ja puhumiani kieliä? Vai oliko se yksi niistä hetkistä, jolloin puheliaisuuteni, suoruuteni, tai vaikkapa tapani koskettaa vähän tuntemattomampaakin henkilöä olkapäälle yhdistettiin ei persoonallisuuteeni, vaan siihen että toinen vanhemmistani ei ole suomalainen. No olipa hetki mikä tahansa, niin se hetki tuli ja sai minut miettimään sitä mihin kuulun, kuka olen, kuinka minut nähdään ja kuka saan olla. Kuka saan olla toisille, toisten silmissä ja mielissä.
Saanko olla minä, kokonaan minä? En puoliksi sitä ja puoliksi tätä. Saanko määritellä itse itseni? Tulla näkyväksi sellaisena kuin itse itseni näen ja koen kussakin tilanteessa? Olla ihminen, eurooppalainen. suomalainen, liberaali vihreä, kaupunkilainen, utelias, puhelias, suora, hassu ja vakava? Toivoa, että minusta puhutaan etunimelläni, eikä esitellä taustani tai toisen vanhempani synnyinmaan perusteella? Voinko odottaa, ettei minun tarvitse edustaa maahanmuuttajia tai ulkomaalaisia, tai ettei minun oleteta tietävän heistä kaikkea?
Kun katson itseäni peilistä, näen silmäni, suuni, korvani, ihoni, hiukseni, tyylini, biologiani, geenini, kokemukseni, ajatukseni, tunteeni, toiveeni, pelkoni ja minuuteni. Kun katson peilistä, näen minut. Kun katsot minua, näethän sinäkin?
(Duplikaatti)
RSS Feed
