© Nancy Frost Törmäsin hiljattain netissä uutiseen erään valokuvaajan projektista nimeltä ”The beauty of mixed blood”. Valokuvaajan mukaan projektin tarkoituksena oli tuoda esiin kaksikulttuuristen lasten ainutlaatuista kauneutta. Klikatessani lukemaan uutista, huomasin olevani valokuvaprojektin aiheesta lähinnä ärsyyntynyt. Kun uutinen vielä päättyi lausahdukseen ”Nyt ymmärrämme miksi kansainväliset avioliitot ovat niin suosittuja nykyään!” huomasin verenpaineeni nousevan kohisten. Puhutaanko nyt ihmisistä vai koirien jalostuksesta, tekisi mieleni kysyä valokuvaajalta.
Itse olen kahden suomalais-afrikkalaisen lapsen äiti, joten kanssaihmisten fiksaatio lasten ”eksoottista” ulkonäköä kohtaan ole mikään uutinen. Kanssaihmisillä tarkoitan nyt lähinnä tuntemattomia ja puolituttuja ihmisiä, jotka yleensä varmaankin ihan hyvää tarkoittaen kommentoivat lasteni ulkonäköä kaupan kassajonossa, kadulla tai leikkipuistossa.
Kun tuntematon ihminen bussissa yhtäkkiä avaa keskustelun sanomalla ”Minun oli pakko tulla sanomaan, että sinulla on todella kauniit lapset” ovat tunnelmat lähinnä hämmentävät. Kiitos kohteliaisuudesta, mutta en tiennyt bussiin astuessani ilmoittaneeni lapsiani samalla kauneuskilpailuun. Tai kun Prismassa mummo tuijottaa ostoskärryssä istuvaa lasta ja tokaisee ”Onpa sinulla söpö lapsi, ei taida olla ihan suomalainen”, en tiedä mitä vastata. Monille muillekin on varmasti tuttu silloin tällöin eteen tuleva kommentti ”Minäkin haluan tumman miehen, jotta saan yhtä suloisia lapsia!”. Sanattomaksi vetää. Jos parisuhteen ja vanhemmuuden taustalla on toive tietyn näköisistä lapsista, toivoisi näille kommentin laukojille ainakin mahdollisuutta aikamoiseen henkiseen kasvuun ennen vanhemmaksi tuloa.
Mutta nuohan ovat positiivisia kommentteja, saattaisi joku ihmetellä. Ja tavallaan ovatkin, yksittäisinä kommentteina. Mutta kun tuntemattomat katsovat toistuvasti asiakseen arvostella lasteni ulkonäköä ja oikeudekseen osoittaa ”hyväksyntänsä”, ei se enää tunnu positiiviselta huomiolta. Toki paremmalta, kuin että joku haukkuisi tai sylkisi päälle, mutta ei kuitenkaan hyvältä. Kommentit tuntuvat minusta ennen kaikkea lasteni eksotisoinnilta, toiseuttamiselta ja rodullistamiselta. Voin vain arvailla, miltä ne tuntuvat lapsistani.
Olen myös huolissani lapsen minäkuvan kehittymisestä. Toki lapseni ovat minunkin mielestäni äärimmäisen söpöjä ja kauniita - eivätkö kaikki lapset ole? Mutta he ovat myös taitavia, fiksuja, hauskoja, mukavia ja kaikin puolin mahtavia persoonia. Pelkään, että jos ihmiset ympärillä aina ensimmäisenä kommentoivat ulkonäköä, alkaa lapsi itsekin nähdä sen tärkeimpänä ominaisuutenaan. Tai mikä pahinta, sinä ainoana ominaisuutena, josta muut ovat kiinnostuneita. Liian kiinnostuneita.
Mitä enemmän ihmisten kommentointia kuulee, sitä varmemmaksi tulee siitä, ettei kyse ole ollenkaan juuri minun lapsieni ulkonäöstä. Kyse on useimmiten enemmän tai vähemmän tiedostamattomasta reaktiosta tummaihoisuuteen. Reaktiosta, jota sävyttää koko länsimaiseen kulttuuriin syvälle juurtunut käsitys valkoisuuden normista ja eri ihonvärien hierarkiasta. Ihmisten pakonomainen tarve kehua alkaa kuulostaakin hätäpäiseltä vakuuttelulta: (Usko pois), kyllä sinulla on suloiset lapset, (vaikka he ovatkin tummaihoisia).
Ennen kuin minulla oli omia lapsia, olen varmasti itsekin joskus syyllistynyt samaan. Olen halunnut sanoa jotain positiivista tuntemattomalle lapselle ja lipsauttanut ”onpa sinulla ihanat kiharat” -klassikon. Jos mieleeni tulee kommentoida heti lapsen ulkonäköä, kertoo se varmasti ennen kaikkea jotain minusta. Nykyään yritän miettiä ensin: Miksi edes ajattelen, että juuri tämä lapsi kaipaa rohkaisua, ja olenko minä oikea ihminen sen tekemään? Sanoisinko samalla tavalla jollekin toiselle lapselle? Miltä hyvää tarkoittava kommenttini oikeastaan kuulostaa hänen korvissaan?
Hyvä Tuntematon, jos siis näet minut bussissa lasteni kanssa ja jostain syystä koet pakottavaa tarvetta sanoa minulle tai lapsilleni jotakin mukavaa, älä kommentoi lasteni ulkonäköä. Jätä lapsen ihanien hiuksien, tummien silmien ja kauniiden kasvojen kehuminen niille lapsen tutuille ja turvallisille ihmisille. Sano jotain, mitä sanoisit kelle tahansa muullekin.
Ennen kaikkea toivon, että pystyisit katsomaan lapsiani pintaa syvemmälle. Niin bussissa, koulussa, työssä kuin elämässä yleensäkin – nyt ja tulevaisuudessa.
P.S. Amerikkalaista näkökulmaa samaan aiheeseen videoblogista: The many problems with ’I want mixed babies’
(Fiona)
Itse olen kahden suomalais-afrikkalaisen lapsen äiti, joten kanssaihmisten fiksaatio lasten ”eksoottista” ulkonäköä kohtaan ole mikään uutinen. Kanssaihmisillä tarkoitan nyt lähinnä tuntemattomia ja puolituttuja ihmisiä, jotka yleensä varmaankin ihan hyvää tarkoittaen kommentoivat lasteni ulkonäköä kaupan kassajonossa, kadulla tai leikkipuistossa.
Kun tuntematon ihminen bussissa yhtäkkiä avaa keskustelun sanomalla ”Minun oli pakko tulla sanomaan, että sinulla on todella kauniit lapset” ovat tunnelmat lähinnä hämmentävät. Kiitos kohteliaisuudesta, mutta en tiennyt bussiin astuessani ilmoittaneeni lapsiani samalla kauneuskilpailuun. Tai kun Prismassa mummo tuijottaa ostoskärryssä istuvaa lasta ja tokaisee ”Onpa sinulla söpö lapsi, ei taida olla ihan suomalainen”, en tiedä mitä vastata. Monille muillekin on varmasti tuttu silloin tällöin eteen tuleva kommentti ”Minäkin haluan tumman miehen, jotta saan yhtä suloisia lapsia!”. Sanattomaksi vetää. Jos parisuhteen ja vanhemmuuden taustalla on toive tietyn näköisistä lapsista, toivoisi näille kommentin laukojille ainakin mahdollisuutta aikamoiseen henkiseen kasvuun ennen vanhemmaksi tuloa.
Mutta nuohan ovat positiivisia kommentteja, saattaisi joku ihmetellä. Ja tavallaan ovatkin, yksittäisinä kommentteina. Mutta kun tuntemattomat katsovat toistuvasti asiakseen arvostella lasteni ulkonäköä ja oikeudekseen osoittaa ”hyväksyntänsä”, ei se enää tunnu positiiviselta huomiolta. Toki paremmalta, kuin että joku haukkuisi tai sylkisi päälle, mutta ei kuitenkaan hyvältä. Kommentit tuntuvat minusta ennen kaikkea lasteni eksotisoinnilta, toiseuttamiselta ja rodullistamiselta. Voin vain arvailla, miltä ne tuntuvat lapsistani.
Olen myös huolissani lapsen minäkuvan kehittymisestä. Toki lapseni ovat minunkin mielestäni äärimmäisen söpöjä ja kauniita - eivätkö kaikki lapset ole? Mutta he ovat myös taitavia, fiksuja, hauskoja, mukavia ja kaikin puolin mahtavia persoonia. Pelkään, että jos ihmiset ympärillä aina ensimmäisenä kommentoivat ulkonäköä, alkaa lapsi itsekin nähdä sen tärkeimpänä ominaisuutenaan. Tai mikä pahinta, sinä ainoana ominaisuutena, josta muut ovat kiinnostuneita. Liian kiinnostuneita.
Mitä enemmän ihmisten kommentointia kuulee, sitä varmemmaksi tulee siitä, ettei kyse ole ollenkaan juuri minun lapsieni ulkonäöstä. Kyse on useimmiten enemmän tai vähemmän tiedostamattomasta reaktiosta tummaihoisuuteen. Reaktiosta, jota sävyttää koko länsimaiseen kulttuuriin syvälle juurtunut käsitys valkoisuuden normista ja eri ihonvärien hierarkiasta. Ihmisten pakonomainen tarve kehua alkaa kuulostaakin hätäpäiseltä vakuuttelulta: (Usko pois), kyllä sinulla on suloiset lapset, (vaikka he ovatkin tummaihoisia).
Ennen kuin minulla oli omia lapsia, olen varmasti itsekin joskus syyllistynyt samaan. Olen halunnut sanoa jotain positiivista tuntemattomalle lapselle ja lipsauttanut ”onpa sinulla ihanat kiharat” -klassikon. Jos mieleeni tulee kommentoida heti lapsen ulkonäköä, kertoo se varmasti ennen kaikkea jotain minusta. Nykyään yritän miettiä ensin: Miksi edes ajattelen, että juuri tämä lapsi kaipaa rohkaisua, ja olenko minä oikea ihminen sen tekemään? Sanoisinko samalla tavalla jollekin toiselle lapselle? Miltä hyvää tarkoittava kommenttini oikeastaan kuulostaa hänen korvissaan?
Hyvä Tuntematon, jos siis näet minut bussissa lasteni kanssa ja jostain syystä koet pakottavaa tarvetta sanoa minulle tai lapsilleni jotakin mukavaa, älä kommentoi lasteni ulkonäköä. Jätä lapsen ihanien hiuksien, tummien silmien ja kauniiden kasvojen kehuminen niille lapsen tutuille ja turvallisille ihmisille. Sano jotain, mitä sanoisit kelle tahansa muullekin.
Ennen kaikkea toivon, että pystyisit katsomaan lapsiani pintaa syvemmälle. Niin bussissa, koulussa, työssä kuin elämässä yleensäkin – nyt ja tulevaisuudessa.
P.S. Amerikkalaista näkökulmaa samaan aiheeseen videoblogista: The many problems with ’I want mixed babies’
(Fiona)
RSS Feed
