Nukkumisen maantieteestä

Ihminen nukkuu noin kolmasosan elämästään; suomalaiselle tämä tarkoittaa keskimäärin lähes 27-vuotta. Kiistämätön tosiasia on, että me kaikki tarvitsemme unta mutta se, miten nukumme, kenen kanssa nukumme, missä ja milloin nukumme sekä minkälaisen merkityksen annamme unellemme, on vahvasti kulttuurisidonnaista: nukkumistottumukset vaihtelevat huomattavasti liikkuessamme maasta ja aikakaudesta toiseen.

Juuri tämä on omiaan aiheuttamaan ylimääräistä kitkaa kahden kulttuurin perheissä (käsi ylös, kuka on riidellyt jälkikasvunsa päiväunirytmistä eri kulttuuritaustan omaavien appivanhempiensa kanssa?). Hyvin harva ulkomaalainen esimerkiksi arvostaa suomalaista tapaa nukuttaa pikkulapsia jäätävässä paukkupakkasessa. Toinen vähintäänkin yhtä paljon kummeksuntaa herättävä tapamme on jättää pieni lapsi yksin ulos nukkumaan rattaiden suojiin, olkoonkin sitten kyseessä vain kotipihamme (tässä vaiheessa moni ulkomaalainen olisi jo tekemässä lastensuojeluilmoitusta jälkikasvustamme). Muistan ikuisesti kohtaamani turistilauman paheksuvat katseet, kun parkkeerasin oman rattaissa nukkuvan taaperoni kahvilan ikkunan eteen ja astelin itse sisään kahvikupposelle, säilyttäen toki näköyhteyden lapseeni.

Hullun leima otsaan painetaan viimeistään siinä vaiheessa, kun vertailun kohteeksi joutuvat neuvolan ajama tiukkaakin tiukempi päivärytmi säännöllisine uniaikoineen ja iltarutiineineen sekä latinomaiden purukumiakin joustavammat nukkumisjärjestelyt. Monelle monikulttuuriselle vanhemmalle voi tulla täysin yllätyksenä, miten eri lailla oma puoliso voi nähdä näinkin arkisena pidetyn asian kuin nukkumisen. Jos huomaa ihmettelevänsä aiheen aiheuttamaa eripuraa (ai pitääkö tästäkin nyt sitten vielä alkaa vääntää…), on hyvä pitää mielessä myös omien tottumustensa kulttuurisidonnaisuus: ne eivät olekaan mikään muuttumattomana pysyvä luonnonlaki vaan ikuisesti muokattavissa ja uudelleen neuvoteltavissa. Ja siihen keskusteluun kannattaa ottaa myös puoliso mukaan!
​
(Cultura)