Monikielisyys on rikkaus

Äitini kieli on minulle valtavan tuttu. Sen kuuleminen toisinaan kaduilla ja kaupoissa läikyttää lämpimän tunteen rintaani. On kuin muistelisin omaa isoäitiäni: mielikuvat ovat kultaisia ja kehoon valuu turvallinen, lempeä olo. Samalla kuitenkin harmittaa, sillä en ehtinyt tuntea isoäitiäni läheisemmin. Hän nukkui pois ollessani vielä melko nuori. 

Äitini kieleen minulla on samankaltainen suhde. Kaikesta kotoisasta tuttuuden ja turvallisuuden tunteesta huolimatta tunnen etäisyyttä, sillä en osaa puhua hänen äidinkieltään. Ikäänkuin sydämen tasolla olisin sisällä, mutta tietämyksen tasolla ulkona. On kuin voisin olla yhtä äitini yhteisön kanssa, mutta kuitenkin hölmöllä tavalla ulkopiirissä. Keskusteluissa saatan kyetä poimimaan sanan sieltä toisen täältä, mutta laajempi ymmärrys aiheesta pysyy pimennossa. Toki englannillakin pärjäisi, sillä se on äitini kotimaan toinen virallinen kieli. Argumentoisin silti, että jos maahanmuuttajataustaisen vanhemman äidinkieli on jokin muu kuin englanti, kannattaa sitä jälkikasvulleen opettaa. Englanti tulee kuitenkin myöhemmin koulun, tv-sarjojen, leffojen, videopelien ja netin kautta. Englannilta, nykyajan lingua francalta, onkin mahdoton välttyä. Sen sijaan jotain vähän eksoottisempaa kieltä on hiukan vaivalloisempaa lähteä myöhemmällä iällä opettelemaan.

Äitini teki tietoisesti päätöksen olla puhumatta kieltään meille lapsille. Hän koki kasvattavansa suomalaisia lapsia suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän ei yksinkertaisesti tullut ajatelleeksi, mitä mahdollisesti negatiivisia vaikutuksia tällä päätöksellä voisi olla. Hän joutui esimerkiksi kohtaamaan  perhelomalla tilanteen, jossa isovanhempani ihmettelivät, mikseivät heidän lapsenlapsensa puhu heidän kanssaan samaa kieltä. He kokivat tämän loukkkauksena ja kysyivät, häpesikö äiti omia juuriaan. Äitini hätkähti: ei tietenkään hävennyt! Hän ei vain ollut tullut ajatelleeksi asiaa heidän näkökulmastaan.

Useamman kielen omaksuminen pienenä saattaa hidastaa puheen kehittymistä verrattuna lapsiin, joilla on yksi äidinkieli. Kannustaisin silti kaksikulttuuristen perheiden vanhempia tukemaan lastensa kaksikielisyyttä, sillä kieli on tärkeä osa kulttuuri-identiteettiä ja itseymmärrystä. Kieli on väline kommunikoida, mutta myös niin paljon muutakin: kieli on avain kokonaiseen tapaan ajatella, ilmaista, luoda ja muovata, synnyttää tunnelmaa ja viestittää merkityksiä, joita ei välttämättä edes ole sellaisenaan olemassa jossain toisessa kulttuurissa. Kieli kätkee alleen niin hurjan määrän funktioita, ettemme edes tule sitä arkikäytössä huomanneeksi. Kielen kautta luomme yhteyden muihin ihmisiin: yhteyden, joka tuntuu merkitykselliseltä ja elävältä.

En suinkaan tarvitse äitini kieltä päivittäisessä elämässäni Suomessa. Sen osaamisesta ei siis olisi minulle siinä mielessä "hyötyä". On kuitenkin naurettavaa ajatella, että voisin leikata äitini kulttuuriperinnön identiteetistäni kuin jonkin ylimääräisen raajan vain siksi, että olen asunut koko ikäni Suomessa. Minussa on lopulta äitini kautta vaikutteita muustakin kuin siniristilippumme värittämästä todellisuudesta. Ja tämä "muu osa" minussa on sitä, mitä haluan vaalia tullakseni kokonaiseksi ja täydelliseksi minäksi.

Tätä kirjoitusta kirjoittaessani vietetään ensimmäistä kertaa satakieli-kuukautta, jolloin juhlistetaan omaa äidinkieltä ja erilaisten kielten rikkautta. Rakastankin suomen kieltä, sen monipuolisuutta ja rempseitä sanoja ja taivutusmuotoja. Äitini kieleen minulla ei ole samanlaista ymmärrys- ja tunnesidettä, mutta toivon voivani oppia puhumaan sitä sen verran hyvin, että voisin kommunikoida sukulaisteni kanssa paremmin ja kokea tiiviimmin olevani osa äitini kulttuuriperimää.

Olkaamme kiitollisia siitä, miten rikkaaksi erilaiset kielet tekevät maailmastamme. Lopuksi vielä Nelson Mandelan sanoin:

---

“If you talk to a man in a language he understands, that goes to his head. If you talk to him in his own language, that goes to his heart.”

(Tanja)