© pohjakroon
On niitä aivan tavallisia päiviä. Aamulla pienen haalaritaistelun jälkeen kiireellä lapsi hoitoon (projekti “uhmaikäisestä hattivatti” on to-del-la haastavaa, tulisi jo kesä!), itse junalla keskustaan töihin, pitkä päivä erilaisten tehtävien ja ihmisten parissa, illalla nopeasti lapsen haku hoidosta, sen jälkeen kotiin laittamaan ruokaa ja tekemään muita kotiaskareita, leikkihetki lapsen kanssa, treeneihin, koulutehtävien kirjoittamista ja sitten joskus päivän päätteeksi pää koskettaa tyynyä. Varmasti tuttua melkein jokaiselle perheelliselle — siis ne rutiinit. Eikä niissä ole mitään huonoa, itse ainakin pidän rutiineista, tutuista hienoista arkipäivistä koska olen itselleni sellaisen elämän valinnut.
Mutta sitten joskus on niitä tavallisia päiviä, jolloin jokin on vähän toisin. Jotain puuttuu. Jokin mietityttää. Eikä aina edes saa ihan kiinni, mikä — ei ainakaan silloin, kun on niin kiireinen, että ei oikein ehdi ajattelemaan omia ajatuksia tai miettimään omia tunteita. 24.helmikuuta oli yksi niistä. Minulla oli täällä Suomessa aivan tavallinen päivä, mutta kotimaassani Virossa juhlittiin itsenäisyyspäivää. Nautittiin vapaapäivästä, laitettiin hyvää ruokaa, vietettiin aikaa perheen kanssa, kuunneltiin presidentin puhetta ja katsottiin Linnan juhlia, juotiin skumppaa, oltiin ylpeitä ja iloisia, ehkä vähän liikuttuneitakin. En ehtinyt asiaa edes ajatella ennen kuin istahdin junaan, katselin ikkunasta ihmisiä sekä maisemia ja havahduin: tänäänhän on todella tärkeä päivä, mutta ei täällä, ei niille ihmisille…
Niinä hetkinä se koti-ikävä iskee ja suru hiipii sydämeen. Miten kamalaa, etten olekaan siellä! Miten harmillista, ettei perheemme olekaan juhlistamassa tärkeää päivää viettämällä aikaa yhdessä kotona… Juhlimme aina Suomen itsenäisyyspäivää ja muitakin Suomen pyhiä, mutta virolaisten tärkeiden pyhien juhlistaminen jää aina kakkossijalle. Vaikka kuinka yrittää pitää itse huolta siitä, että omakin kulttuuri periytyy lapselle, asuinmaan kulttuuri on silti kaikkein vahvimmin läsnä.
Minusta tuntuu, että tämä on tavallista varsinkin silloin, kun vain yksi vanhemmista tulee erilaisesta kulttuurista. Jo odotusaikana mietin, miten valtava vastuu se onkaan kasvattaa kaksikulttuurista lasta sekä varmistaa, että hän perii minun ja mieheni kulttuurista yhtä paljon. Juuri sitä minä haluan, toivon ja tavoittelen — että hän osaisi puhua äidinkieltäni koska se on hänenkin äidinkielensä samalla tavalla kuin suomi. Että hän tietäisi virolaiset tavat, uskomukset, pyhät ja että Viron historia olisi hänelle tuttu. Että virolaisuus olisi osa hänen identiteettiään yhtä lailla kuin suomalaisuus. Että hän tietäisi, mikä on tavallista hänen toisessa kotimaassaan, osaisi laulaa mukana kesän Laulujuhlissa, pystyisi kommunikoimaan sujuvasti isovanhempien, tätien, setien ja serkkujensa kanssa... Ajatus siitä, miten paljon kaikkea hänen pitäisi tietää sekä mitä kaikkea minun pitäisi muistaa hänelle opettaa tuntuu joskus aika pelottavalta. Saakin nähdä aika paljon vaivaa, jos haluaa, että molemmat kulttuurit olisivat vahvasti läsnä. Pitää olla aktiivinen vanhempi, ottaa selvää erilaisista harrastusmahdollisuuksista, yhdistyksistä sekä palveluista jotka tukevat ja edistävät omaa kulttuuria vieraassa maassa sekä tasapainoilla esimerkiksi sellaisten asioiden välillä, että jos lapsella on suomenkielinen hoitopaikka tai koulu, hänellä olisi vironkielisiä harrastuksia.
Olen aika vakuuttunut, että lapsen kasvattaminen kaksikulttuuriseksi on iso työ, jos haluaa, että hän oikeasti tuntisi molempia kulttuurejaan ja kieliään. Vanhempana tätä pitäisi ehkä ajatella paljon vakavammin kuin mitä nykyään ajatellaan. On helppoa muuttaa ja on hienoa perustaa perhe, mutta hyvin moni alkaa jossain kohtaa ajattelemaan ja huomaamaan, että sen oman kulttuurin periytyminen lapselle on toisessa maassa aika heikoilla jäillä, ellei sen eteen näe paljon vaivaa. Toisaalta kaksikulttuurisuus ja -kielisyys on myös mahtava rikkaus ja lahja, se saattaa avata monia ovia, tuoda yllättäviä lisämahdollisuuksia ja ihan varmasti se avartaa maailmankatsomusta, ymmärrystä eri kulttuureista sekä ihmisistä. Sitä ajatusta pyrinkin pitämään haasteiden keskellä punaisena lankana kaksikulttuurisen pienokaisen kasvatuksessa. Jotain jää aina puuttumaan, mutta sen sijalla on aina jotain muuta arvokasta.
(Jaanika Aho)
Mutta sitten joskus on niitä tavallisia päiviä, jolloin jokin on vähän toisin. Jotain puuttuu. Jokin mietityttää. Eikä aina edes saa ihan kiinni, mikä — ei ainakaan silloin, kun on niin kiireinen, että ei oikein ehdi ajattelemaan omia ajatuksia tai miettimään omia tunteita. 24.helmikuuta oli yksi niistä. Minulla oli täällä Suomessa aivan tavallinen päivä, mutta kotimaassani Virossa juhlittiin itsenäisyyspäivää. Nautittiin vapaapäivästä, laitettiin hyvää ruokaa, vietettiin aikaa perheen kanssa, kuunneltiin presidentin puhetta ja katsottiin Linnan juhlia, juotiin skumppaa, oltiin ylpeitä ja iloisia, ehkä vähän liikuttuneitakin. En ehtinyt asiaa edes ajatella ennen kuin istahdin junaan, katselin ikkunasta ihmisiä sekä maisemia ja havahduin: tänäänhän on todella tärkeä päivä, mutta ei täällä, ei niille ihmisille…
Niinä hetkinä se koti-ikävä iskee ja suru hiipii sydämeen. Miten kamalaa, etten olekaan siellä! Miten harmillista, ettei perheemme olekaan juhlistamassa tärkeää päivää viettämällä aikaa yhdessä kotona… Juhlimme aina Suomen itsenäisyyspäivää ja muitakin Suomen pyhiä, mutta virolaisten tärkeiden pyhien juhlistaminen jää aina kakkossijalle. Vaikka kuinka yrittää pitää itse huolta siitä, että omakin kulttuuri periytyy lapselle, asuinmaan kulttuuri on silti kaikkein vahvimmin läsnä.
Minusta tuntuu, että tämä on tavallista varsinkin silloin, kun vain yksi vanhemmista tulee erilaisesta kulttuurista. Jo odotusaikana mietin, miten valtava vastuu se onkaan kasvattaa kaksikulttuurista lasta sekä varmistaa, että hän perii minun ja mieheni kulttuurista yhtä paljon. Juuri sitä minä haluan, toivon ja tavoittelen — että hän osaisi puhua äidinkieltäni koska se on hänenkin äidinkielensä samalla tavalla kuin suomi. Että hän tietäisi virolaiset tavat, uskomukset, pyhät ja että Viron historia olisi hänelle tuttu. Että virolaisuus olisi osa hänen identiteettiään yhtä lailla kuin suomalaisuus. Että hän tietäisi, mikä on tavallista hänen toisessa kotimaassaan, osaisi laulaa mukana kesän Laulujuhlissa, pystyisi kommunikoimaan sujuvasti isovanhempien, tätien, setien ja serkkujensa kanssa... Ajatus siitä, miten paljon kaikkea hänen pitäisi tietää sekä mitä kaikkea minun pitäisi muistaa hänelle opettaa tuntuu joskus aika pelottavalta. Saakin nähdä aika paljon vaivaa, jos haluaa, että molemmat kulttuurit olisivat vahvasti läsnä. Pitää olla aktiivinen vanhempi, ottaa selvää erilaisista harrastusmahdollisuuksista, yhdistyksistä sekä palveluista jotka tukevat ja edistävät omaa kulttuuria vieraassa maassa sekä tasapainoilla esimerkiksi sellaisten asioiden välillä, että jos lapsella on suomenkielinen hoitopaikka tai koulu, hänellä olisi vironkielisiä harrastuksia.
Olen aika vakuuttunut, että lapsen kasvattaminen kaksikulttuuriseksi on iso työ, jos haluaa, että hän oikeasti tuntisi molempia kulttuurejaan ja kieliään. Vanhempana tätä pitäisi ehkä ajatella paljon vakavammin kuin mitä nykyään ajatellaan. On helppoa muuttaa ja on hienoa perustaa perhe, mutta hyvin moni alkaa jossain kohtaa ajattelemaan ja huomaamaan, että sen oman kulttuurin periytyminen lapselle on toisessa maassa aika heikoilla jäillä, ellei sen eteen näe paljon vaivaa. Toisaalta kaksikulttuurisuus ja -kielisyys on myös mahtava rikkaus ja lahja, se saattaa avata monia ovia, tuoda yllättäviä lisämahdollisuuksia ja ihan varmasti se avartaa maailmankatsomusta, ymmärrystä eri kulttuureista sekä ihmisistä. Sitä ajatusta pyrinkin pitämään haasteiden keskellä punaisena lankana kaksikulttuurisen pienokaisen kasvatuksessa. Jotain jää aina puuttumaan, mutta sen sijalla on aina jotain muuta arvokasta.
(Jaanika Aho)
RSS Feed
