Kumpa sinut tuntisin paremmin...

© cazucito

​Toinen ihminen on aina tavalla tai toisella itselle mysteeri. Jopa kaikista läheisin jää aina osittain tuntemattomaksi, koska kaksi ihmistä ei voi koskaan jakaa täysin yhteistä menneisyyttä ja samoja ainutlaatuisia lapsuuden muistoja. Minä luulin lapsena tuntevani nyt jo edesmenneen äitini läpikotoisin ja vasta vanhempana olen ymmärtänyt, miten vähän häntä lopulta tunsin ihmisenä. Mummoni, isäni ja tätini kertomusten kautta mieleeni on muodostunut uusi kuva äidistäni ihmisenä ennen minua.

Erilaiset muistot aktivoituvat elämämme eri vaiheissa. Kuulin eilen omakohtaisen tarinan siitä, kuinka vanhemmaksi tuleminen voi herättää tarpeen matkata ajassa taaksepäin, tutustua menneisyyteen ja peilata omaa vanhemmuutta ja kasvattajuutta omaan historiaan. Matka ei aina ole helppo, mutta sille lähtiessä yllättävätkin pienet asiat, esineet tai vaikka tuoksut voivat avata portteja menneisyyteen ja auttaa tuntemaan ja ymmärtämään itseään paremmin. Mitä paremmin tunnen oman menneisyyteni ja juureni, sen vahvemman perustan voin rakentaa myös lasteni identiteetille.

Yhtä tärkeää on minusta tuntea myös puolisoni historiaa. Haluaisin voida matkustaa ajassa taaksepäin nähdäkseni saman, mitä hän lapsena ympärillään näki, haistaa samat tuoksut, kuunnella samoja ääniä, tietää miltä tuntuu leikkiä piilosta, kun hetkenä minä hyvänsä voi maa täristä tai vaikka tulivuori purkautua! Tunnen puolisoni tässä ja nyt, mutta haluaisin myös paremmin ymmärtää sitä matkaa, jonka hän on tehnyt ennen kuin päätyi minun rinnalleni. Haluaisin voida avata sen oven, jonka takaa avautuu jotain uutta ja tuntematonta. Tunnen myös lievää mustasukkaisuutta siitä, että on ihmisiä ja paikkoja, jotka tunsivat puolisoni ajassa ennen meitä. Haluaisin kysyä heiltä niin paljon, vierailla niissä paikossa, oppia tuntemaan puolisoni paremmin ja jos vain mahdollista, rakastaa häntä vieläkin enemmän, puolisonani, lasteni isänä, kokonaisena ihmisenä. 

(Isla)

---