Kohta vuoden ikäisen kaksikulttuurisen lapsen äitinä olen nyt hieman ehtinyt totutella vanhemmuuteen, joka jo itsessään on suuri elämänmuutos kenelle tahansa. Toki siihen aina voidaan jollain tasolla valmistautua ja miettiä valmiiksi, kuinka uusi elämä otetaan vastaan meidän perheessä. Haluaisin kuitenkin muistuttaa lähinnä meitä kaikkia kaksikulttuurisia pariskuntia siitä, että meidän kohdalla tämän kaltainen muutos tuntuu vielä suuremmalta, olivat kulttuurit sitten mitkä tahansa. Itselleni äitiys on ollut valtava asia, kuitenkin uskon, että näin olisi aina ollut luonteeni takia. Vielä suuremman siitä teki kulttuurit.
Itse olen suomalainen ja aviomieheni italialainen, eli kulttuurieroja varmasti löytyy. Olen aina nähnyt suurimman osan rikkautena, selvänä osana elämääni, jotka tekevät siitä antoisan. Olen niistä erittäin onnellinen vaikka törmäyksiä ja pieniä ongelmia varmasti tulee useammin meillä kuin saman kulttuurin perheissä. Mieheni ja minä olemme tunteneet toisemme kohta kymmenen vuotta ja kulttuuriemme vaikutus arjessa on vuosi vuodelta käynyt selvemmäksi. Uskon kuitenkin, että kaikkein selkeimmäksi ne kävivät meille tyttäremme syntymän myötä, sitä ei mikään tule muuttamaan.
Ennen tyttäremme syntymää en ollut kiinnittänyt erityistä huomiota meidän kulttuuriemme eroihin. Olin tietoinen niistä, mutta ne eivät mielestäni olleet tuottaneet minulle suurempaa kyseenalaistamista. Olen aina viihtynyt italialaisten seurassa, rakastanut heidän lämmintä vieraanvaraisuutta sekä avointa suhtautumista muihin ihmisiin. Mieheni perhe otti minut saman tien avosylin vastaan. Näin tekivät kaikki hänen ystävänsä ja muut läheiset. Kaikki tämä oli minulle aika ennen kokematonta, jos olen rehellinen. En varmasti vieläkään oikein voi uskoa, että mieheni lisäksi kaikki nämä ihmiset rakastavat minua niin sydämensä pohjasta. Kuinka minulle sitten ikinä olisi tullut mieleen, että nämä Suomesta eroavat tavat olisivat ehkä ne, jotka tyttäremme syntyessä mietityttäisivät eniten?
Kyllä, avoimuus on todella upea asia ja ennen kaikkea perheen läsnäolo on – kuitenkin olen itse kasvanut niin, että ympärilläni ei moni sukulainen tai ystävä ole sekaantunut minun tai perheeni asioihin. Suomessa niin ei yleensä tehdä. Italiassa aina sain kertoa tekemisistäni ja aina mielestäni oltiin iloisia kaikesta, itse innolla kerroin, olen aika avoin kuitenkin. Siellä oltiin iloisia, kun omissa kodeissa saatiin oppia tuntemaan joku niin kaukaa kuin Suomesta.
Mutta nyt kun kyse on tyttärestäni, huomaan että en aina kaipaa koko perhettä ja sukua kertomaan minulle kuinka pitäisi tehdä esimerkiksi, kun tytär vasta on syntynyt. Ja mieheni perhe ei aina osaa innostua kaikista suomalaisista tavoistamme, kuten puurosta ja maidonjuonnista, ulkona nukkumisesta ja saunasta – kysehän nyt on heidän rakkaasta, ensimmäisestä lapsenlapsesta, uudesta osittain italialaisesta perheenjäsenestä. Mieheni tietysti jää siihen väliin ja yrittää ymmärtää sekä vanhemmuutta hänkin, sisältäen oman kulttuurinsa, sekä minua ja vanhempiaan. Hän kuitenkin ymmärtää suomalaisia tapoja erittäin hyvin ja hyväksyy ne aina. Asia kuitenkin olisi voinut olla toisin. Siksi yllätyksiä takuulla tulee ja niihin on tärkeä tässä tapauksessa varautua.
Se ihana pirteys ja vilkkaus, jota italialaisissa rakastan, voi kuitenkin suomalaiselle pienen lapsen äidille olla liikaa. Varsinkin se oli sitä, kun vasta opin tuntemaan pientä tytärtäni. Tämä tuli täytenä yllätyksenä. Taidan vain vanhempana välillä kaivata enemmän hiljaisuutta ja omaa rauhaa, mutta Italiassa osataan olla puheliaita ja kovaäänisen iloisia. Minua ei aikaisemmin koskaan ollut häirinnyt yhteydenpito mieheni perheeseen videopuheluilla, kuitenkin tyttäremme ollessa vasta muutamia kuukausia vanha huomasin, että lapsen kanssa en toivonut niitä aina ja niin usein. Kaikki oli minulle vielä aivan liian uutta, kaipasin omaa rauhaa meidän kolmen kesken. Aika tulisi rientämään.
Kuitenkin, loppujen lopuksi, kaikki tämä on rakkautta pohjimmiltaan ja hieno asia. Nyt olen vain saanut huomata, että kulttuureissamme on paljon eroja ja tällaisten kanssa tulemme elämään. Lapseni syntymän kautta käyn nyt läpi monia asioita, joissa oma taustani, oma kasvatukseni ja kulttuurini on se ensisijainen lähde. Haluan ilman muuta tarjota lapselleni sen toisenkin kulttuurin, eli mieheni kulttuurin, ja yritän parhaani mukaan olla avoin tälle. Esimerkiksi italian kielen vahvistaminen on erittäin tärkeää minulle, vaikka itse puhun lapselleni äidinkieltäni ruotsia.
Näissä hetkissä meidän on erittäin tärkeä muistaa kompromissit ja puhuminen. Kannattaa myös puhua näistä erilaisuuksista etukäteen.
(Lotta Panzera)
Itse olen suomalainen ja aviomieheni italialainen, eli kulttuurieroja varmasti löytyy. Olen aina nähnyt suurimman osan rikkautena, selvänä osana elämääni, jotka tekevät siitä antoisan. Olen niistä erittäin onnellinen vaikka törmäyksiä ja pieniä ongelmia varmasti tulee useammin meillä kuin saman kulttuurin perheissä. Mieheni ja minä olemme tunteneet toisemme kohta kymmenen vuotta ja kulttuuriemme vaikutus arjessa on vuosi vuodelta käynyt selvemmäksi. Uskon kuitenkin, että kaikkein selkeimmäksi ne kävivät meille tyttäremme syntymän myötä, sitä ei mikään tule muuttamaan.
Ennen tyttäremme syntymää en ollut kiinnittänyt erityistä huomiota meidän kulttuuriemme eroihin. Olin tietoinen niistä, mutta ne eivät mielestäni olleet tuottaneet minulle suurempaa kyseenalaistamista. Olen aina viihtynyt italialaisten seurassa, rakastanut heidän lämmintä vieraanvaraisuutta sekä avointa suhtautumista muihin ihmisiin. Mieheni perhe otti minut saman tien avosylin vastaan. Näin tekivät kaikki hänen ystävänsä ja muut läheiset. Kaikki tämä oli minulle aika ennen kokematonta, jos olen rehellinen. En varmasti vieläkään oikein voi uskoa, että mieheni lisäksi kaikki nämä ihmiset rakastavat minua niin sydämensä pohjasta. Kuinka minulle sitten ikinä olisi tullut mieleen, että nämä Suomesta eroavat tavat olisivat ehkä ne, jotka tyttäremme syntyessä mietityttäisivät eniten?
Kyllä, avoimuus on todella upea asia ja ennen kaikkea perheen läsnäolo on – kuitenkin olen itse kasvanut niin, että ympärilläni ei moni sukulainen tai ystävä ole sekaantunut minun tai perheeni asioihin. Suomessa niin ei yleensä tehdä. Italiassa aina sain kertoa tekemisistäni ja aina mielestäni oltiin iloisia kaikesta, itse innolla kerroin, olen aika avoin kuitenkin. Siellä oltiin iloisia, kun omissa kodeissa saatiin oppia tuntemaan joku niin kaukaa kuin Suomesta.
Mutta nyt kun kyse on tyttärestäni, huomaan että en aina kaipaa koko perhettä ja sukua kertomaan minulle kuinka pitäisi tehdä esimerkiksi, kun tytär vasta on syntynyt. Ja mieheni perhe ei aina osaa innostua kaikista suomalaisista tavoistamme, kuten puurosta ja maidonjuonnista, ulkona nukkumisesta ja saunasta – kysehän nyt on heidän rakkaasta, ensimmäisestä lapsenlapsesta, uudesta osittain italialaisesta perheenjäsenestä. Mieheni tietysti jää siihen väliin ja yrittää ymmärtää sekä vanhemmuutta hänkin, sisältäen oman kulttuurinsa, sekä minua ja vanhempiaan. Hän kuitenkin ymmärtää suomalaisia tapoja erittäin hyvin ja hyväksyy ne aina. Asia kuitenkin olisi voinut olla toisin. Siksi yllätyksiä takuulla tulee ja niihin on tärkeä tässä tapauksessa varautua.
Se ihana pirteys ja vilkkaus, jota italialaisissa rakastan, voi kuitenkin suomalaiselle pienen lapsen äidille olla liikaa. Varsinkin se oli sitä, kun vasta opin tuntemaan pientä tytärtäni. Tämä tuli täytenä yllätyksenä. Taidan vain vanhempana välillä kaivata enemmän hiljaisuutta ja omaa rauhaa, mutta Italiassa osataan olla puheliaita ja kovaäänisen iloisia. Minua ei aikaisemmin koskaan ollut häirinnyt yhteydenpito mieheni perheeseen videopuheluilla, kuitenkin tyttäremme ollessa vasta muutamia kuukausia vanha huomasin, että lapsen kanssa en toivonut niitä aina ja niin usein. Kaikki oli minulle vielä aivan liian uutta, kaipasin omaa rauhaa meidän kolmen kesken. Aika tulisi rientämään.
Kuitenkin, loppujen lopuksi, kaikki tämä on rakkautta pohjimmiltaan ja hieno asia. Nyt olen vain saanut huomata, että kulttuureissamme on paljon eroja ja tällaisten kanssa tulemme elämään. Lapseni syntymän kautta käyn nyt läpi monia asioita, joissa oma taustani, oma kasvatukseni ja kulttuurini on se ensisijainen lähde. Haluan ilman muuta tarjota lapselleni sen toisenkin kulttuurin, eli mieheni kulttuurin, ja yritän parhaani mukaan olla avoin tälle. Esimerkiksi italian kielen vahvistaminen on erittäin tärkeää minulle, vaikka itse puhun lapselleni äidinkieltäni ruotsia.
Näissä hetkissä meidän on erittäin tärkeä muistaa kompromissit ja puhuminen. Kannattaa myös puhua näistä erilaisuuksista etukäteen.
(Lotta Panzera)
RSS Feed
