Muutin maailmalle mieheni perässä pienestä itä-suomalaisesta yliopistokaupungista. Isä saattoi lentoasemalle, halasi lujaa ja itkeä tirautti. Omissa silmissäni kiilsivät suurkaupungin valot ja uusi elämä rakkaan kanssa. Kone rullasi kiitotielle, järvi-Suomi jäi taakse ja metrotunnelit odottivat.
En muista paljoakaan ensimmäisistä kuukausistani suurkaupungissa, mutta sen muistan, että elämä tuntui asettuvan uusiin uomiinsa nopeasti ja vaivattomasti. Kyllähän ympärillä ihmeteltävää riitti ja suurkaupunki osasi yllättää. Loppujen lopuksi arki on kuitenkin melko lailla samanlaista asui sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Menet illalla nukkumaan, heräät, syöt aamupalaa, menet töihin, syöt lounasta, lähdet töistä, tapaat ystäviä ja vietät aikaa perheen kanssa, syöt illallista, katsot televisiota ja menet nukkumaan. Erot löytyvät, jos niikseen tulee, yksityiskohdista: ihmisistä, ympäristöstä, kielestä, ruuasta, säästä, ... Yksityiskohtien ympärillä - ja yksityiskohdista huolimatta - elämä kuitenkin rullaa eteenpäin päivä kerrallaan ja viikko toisensa perään.
Missä vaiheessa se koti-ikävä sitten iski, on vaikea sanoa. Eikä se koti-ikävä mitään dramaattista tai kaikkivoipaa ollut, vaan näkyi sekin niissä yksityiskohdissa. Että miten teet Aura-juusto pastaa, kun sellaista ei ruokakaupasta löydy? (Korvaat Auran Saint Agurilla) Entä millä korvaat kermaviilin? Ja missä näitä astioita kuuluu kuivata? Miten käytät kaasuhellaa? Miksi ovi aukeaa väärään suuntaan? Miten avaat pankkitilin, kun laskut tulevat kotiin miehen nimellä? Miksi rasvaton maito on punaista ja täysrasvainen sinistä?
Tunsin itseni myös töykeäksi ja tökeröksi, kun eivät ne ”pardon me”, ”excuse me”, ”here you are”, ”may I, please” ja ”thank you, love” tippuneet huuliltani automaattisesti. Hymyillä piti muistaa , mutta ei tuijottaa metrossa… ellei pitänyt aurinkolaseja silmillään.
Suomen kieltä kaipasin aika ajoin vasta monien ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen. Ja silloin istuuduin tietokoneen ääreen laulamaan tuttuja lauluja lapsuudesta ja nuoruudesta.
”Kuinka saisin rikki kookospähkinän…”
”Sä olet yksinäinen peltirumpu, lastenhuoneen komerossa…”
”Nyt musta lippu liehumaan, hulabaloo balai! Hulabaloo balai, balai! Jää kauas ranta synnyinmaan, hulabaloo balai!”
Ja nyt kun olen palannut Suomeen, ovat kaikki asiat paikallaan. Kaupassa on Auraa ja maitojen värit kohdallaan. Mutta miten ihmeessä korvaat double creamin? Miksei matkakorttia voi ladata netissä? Miksei myyjillä ole pilkettä silmäkulmassa? Millä korvata the Guardian ja kenen kanssa jutella Eastendersistä?
Niin että ensin sitä kaipaa palasia Suomesta maailmalla ja sitten sitä kaipaa palasia maailmalta Suomessa. Elämä mahtuu siihen väliin ja sydän on niin täällä kuin sielläkin. Rikkaampi elämä ja rakkaat ystävät.
(Daffodil)
En muista paljoakaan ensimmäisistä kuukausistani suurkaupungissa, mutta sen muistan, että elämä tuntui asettuvan uusiin uomiinsa nopeasti ja vaivattomasti. Kyllähän ympärillä ihmeteltävää riitti ja suurkaupunki osasi yllättää. Loppujen lopuksi arki on kuitenkin melko lailla samanlaista asui sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Menet illalla nukkumaan, heräät, syöt aamupalaa, menet töihin, syöt lounasta, lähdet töistä, tapaat ystäviä ja vietät aikaa perheen kanssa, syöt illallista, katsot televisiota ja menet nukkumaan. Erot löytyvät, jos niikseen tulee, yksityiskohdista: ihmisistä, ympäristöstä, kielestä, ruuasta, säästä, ... Yksityiskohtien ympärillä - ja yksityiskohdista huolimatta - elämä kuitenkin rullaa eteenpäin päivä kerrallaan ja viikko toisensa perään.
Missä vaiheessa se koti-ikävä sitten iski, on vaikea sanoa. Eikä se koti-ikävä mitään dramaattista tai kaikkivoipaa ollut, vaan näkyi sekin niissä yksityiskohdissa. Että miten teet Aura-juusto pastaa, kun sellaista ei ruokakaupasta löydy? (Korvaat Auran Saint Agurilla) Entä millä korvaat kermaviilin? Ja missä näitä astioita kuuluu kuivata? Miten käytät kaasuhellaa? Miksi ovi aukeaa väärään suuntaan? Miten avaat pankkitilin, kun laskut tulevat kotiin miehen nimellä? Miksi rasvaton maito on punaista ja täysrasvainen sinistä?
Tunsin itseni myös töykeäksi ja tökeröksi, kun eivät ne ”pardon me”, ”excuse me”, ”here you are”, ”may I, please” ja ”thank you, love” tippuneet huuliltani automaattisesti. Hymyillä piti muistaa , mutta ei tuijottaa metrossa… ellei pitänyt aurinkolaseja silmillään.
Suomen kieltä kaipasin aika ajoin vasta monien ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen. Ja silloin istuuduin tietokoneen ääreen laulamaan tuttuja lauluja lapsuudesta ja nuoruudesta.
”Kuinka saisin rikki kookospähkinän…”
”Sä olet yksinäinen peltirumpu, lastenhuoneen komerossa…”
”Nyt musta lippu liehumaan, hulabaloo balai! Hulabaloo balai, balai! Jää kauas ranta synnyinmaan, hulabaloo balai!”
Ja nyt kun olen palannut Suomeen, ovat kaikki asiat paikallaan. Kaupassa on Auraa ja maitojen värit kohdallaan. Mutta miten ihmeessä korvaat double creamin? Miksei matkakorttia voi ladata netissä? Miksei myyjillä ole pilkettä silmäkulmassa? Millä korvata the Guardian ja kenen kanssa jutella Eastendersistä?
Niin että ensin sitä kaipaa palasia Suomesta maailmalla ja sitten sitä kaipaa palasia maailmalta Suomessa. Elämä mahtuu siihen väliin ja sydän on niin täällä kuin sielläkin. Rikkaampi elämä ja rakkaat ystävät.
(Daffodil)
RSS Feed
