Naxos, Kreikka © Hanna Kinnunen
– Mihin minä nämä roskat laitan? Mieheni seisoi viiden ufon näköisen tynnyrin keskellä roskapussit kädessään, kreikkalaiseen tyyliin olkapäät korvissa ja kädet levällään muodostaen kysymyksen huulillaan minulle, joka katsoin keittiön ikkunasta hänen selviytymistään kierrätyksen ihmeellisessä maailmassa. Kreikassa, jossa olin asunut viimeiset 20 vuotta ja josta olimme juuri muuttaneet synnyinkaupunkiini Raumalle, saattoi bongata sinisen jäteastian sen tavallisen armeijanvihreän vierestä, mutta sinne löysivät tiensä niin pahvilaatikot kuin banaaninkuoretkin. Tarkoitus oli varmaan ollut alun perin hyvä.
Itse olin lähtenyt Suomesta heti opiskelujeni päätyttyä matkaoppaan työhön 80-luvun lopulla ja viimein asettunut Kreikkaan ja mennyt naimisiin siellä. Perheemme oli nyt viisihenkinen, olimme tulleet Suomeen, ja jokaisella meillä oli omat sopeutumisvaikeutensa.
Olimme jättäneet vaikean taloudellisen kriisisumpun taaksemme ja tulleet uuden elämän alkuun.
Vaikka mieheni tiesi, että suuri elämänmuutos tulisi olemaan hänelle itselleen kaikkein vaikeinta – joutuihan hän jättämään kaiken tutun taakseen kertaheitolla – hän oli kuitenkin se, joka Suomeen muuton esitti vakavasti otettavana vaihtoehtona selviytyäksemme ja taataksemme lapsillemme valoisamman tulevaisuuden.
Muutostamme on nyt kulunut kaksi vuotta.
Mieheni on käynyt maahanmuuttajille tarkoitetun kotoutumiskurssin ja saanut työtä. Hänen läheisin työtoverinsa sattuu myös olemaan kreikkalainen, mikä on osoittautunut onnenpotkuksi. Kolme teini-ikäistä poikaamme ovat sopeutuneet koulunkäyntiin ja saaneet suomalaisia kavereita. Nuorimmat poikamme saivat totutella käyttämään suomen kieltä vuoden ajan ns. valmistavassa opetuksessa, jonka jälkeen he ottivat osaa oman ikäryhmänsä opetukseen. Henkilökohtainen oppimissuunnitelma on todellisuutta Suomen kouluissa. Se, sekä kreikkalaisista kouluista puuttunut kouluruokailu ovat antaneet aihetta ihastuneisiin ihmettelyihin.
Itse olin jo ulkomaanvuosieni jälkeen tottunut erilaiseen elämänmenoon, mutta osaan arvostaa erityisesti virallisten asioiden hoidon sujuvuutta, virkailijoiden asiantuntevuutta ja ystävällisyyttä sekä sosiaaliturvan tuomaa perusturvallisuuden tunnetta.
Kieltää ei silti voi henkilökohtaisten kontaktien puuttumisen persoonattomuutta asioita hoidettaessa. On eri asia vastata sähköposteihin, tunnistautua verkkopankkitunnuksin ja täytellä internetissä lomakkeita kuin astua sisään toimistoon, jonka tiskin takana oleva virkailija katsoo sinua silmiin, sanoo muutaman ylimääräisen sanasen ja jolle voit selittää juuri sinun henkilökohtaisen tilanteesi.
On eri asia astua hehtaarisupermarkettiin ja tutkia metrien pituisten hyllyjen tarjoamia muoviin pakattuja leipiä kuin avata kilikellon säestämänä pienen leipäkaupan ovi, josta tulvivat tuoreen leivän ihmeelliset tuoksut, jossa kauppias kysyy vointianne – sekä sinun, puolisosi että lastesi – ja jossa saat kuulla naapuruston tuoreimmat uutiset.
Ihmettelyjen aiheita on useita suuntaan jos toiseen. Suomalaiset eivät olekaan niin tympeitä ja puhumattomia kuin ulkosuomalaisena ajattelin, heidät saa suhteellisen helposti kevyeen rupatteluun mukaan. Ammattijärjestöt ovat vahvoja ja ne pitävät työntekijän puolta hyvin. Aikataulut pitävät kutinsa, opettajat todella tuntuvat haluavan oppilaidensa oppivan, aikuisillekin tarjotaan kattavat koulutusmahdollisuudet.
Toisaalta taas koko yhteiskunta tuntuu pyörivän rahan ympärillä, kaikesta joutuu maksamaan. Ihmisten vapaa-aikakin on suunniteltua, aikatauluistettua ja siitä puuttuu hetkessä elämisen vapaus.
Suomeen muuttoa pitää valmistella huolellisesti stressitekijöiden minimoimiseksi.
Uusiin olosuhteisiin tottuu vähitellen, tai sitten ei koskaan, mutta avoimella suhtautumisella löytää Välimeren maassakin asunut oman paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Koti ei välttämättä edes tarkoita maantieteellistä paikkaa – se on jokaisen sydämessä.
(Lenita Lehto)
Itse olin lähtenyt Suomesta heti opiskelujeni päätyttyä matkaoppaan työhön 80-luvun lopulla ja viimein asettunut Kreikkaan ja mennyt naimisiin siellä. Perheemme oli nyt viisihenkinen, olimme tulleet Suomeen, ja jokaisella meillä oli omat sopeutumisvaikeutensa.
Olimme jättäneet vaikean taloudellisen kriisisumpun taaksemme ja tulleet uuden elämän alkuun.
Vaikka mieheni tiesi, että suuri elämänmuutos tulisi olemaan hänelle itselleen kaikkein vaikeinta – joutuihan hän jättämään kaiken tutun taakseen kertaheitolla – hän oli kuitenkin se, joka Suomeen muuton esitti vakavasti otettavana vaihtoehtona selviytyäksemme ja taataksemme lapsillemme valoisamman tulevaisuuden.
Muutostamme on nyt kulunut kaksi vuotta.
Mieheni on käynyt maahanmuuttajille tarkoitetun kotoutumiskurssin ja saanut työtä. Hänen läheisin työtoverinsa sattuu myös olemaan kreikkalainen, mikä on osoittautunut onnenpotkuksi. Kolme teini-ikäistä poikaamme ovat sopeutuneet koulunkäyntiin ja saaneet suomalaisia kavereita. Nuorimmat poikamme saivat totutella käyttämään suomen kieltä vuoden ajan ns. valmistavassa opetuksessa, jonka jälkeen he ottivat osaa oman ikäryhmänsä opetukseen. Henkilökohtainen oppimissuunnitelma on todellisuutta Suomen kouluissa. Se, sekä kreikkalaisista kouluista puuttunut kouluruokailu ovat antaneet aihetta ihastuneisiin ihmettelyihin.
Itse olin jo ulkomaanvuosieni jälkeen tottunut erilaiseen elämänmenoon, mutta osaan arvostaa erityisesti virallisten asioiden hoidon sujuvuutta, virkailijoiden asiantuntevuutta ja ystävällisyyttä sekä sosiaaliturvan tuomaa perusturvallisuuden tunnetta.
Kieltää ei silti voi henkilökohtaisten kontaktien puuttumisen persoonattomuutta asioita hoidettaessa. On eri asia vastata sähköposteihin, tunnistautua verkkopankkitunnuksin ja täytellä internetissä lomakkeita kuin astua sisään toimistoon, jonka tiskin takana oleva virkailija katsoo sinua silmiin, sanoo muutaman ylimääräisen sanasen ja jolle voit selittää juuri sinun henkilökohtaisen tilanteesi.
On eri asia astua hehtaarisupermarkettiin ja tutkia metrien pituisten hyllyjen tarjoamia muoviin pakattuja leipiä kuin avata kilikellon säestämänä pienen leipäkaupan ovi, josta tulvivat tuoreen leivän ihmeelliset tuoksut, jossa kauppias kysyy vointianne – sekä sinun, puolisosi että lastesi – ja jossa saat kuulla naapuruston tuoreimmat uutiset.
Ihmettelyjen aiheita on useita suuntaan jos toiseen. Suomalaiset eivät olekaan niin tympeitä ja puhumattomia kuin ulkosuomalaisena ajattelin, heidät saa suhteellisen helposti kevyeen rupatteluun mukaan. Ammattijärjestöt ovat vahvoja ja ne pitävät työntekijän puolta hyvin. Aikataulut pitävät kutinsa, opettajat todella tuntuvat haluavan oppilaidensa oppivan, aikuisillekin tarjotaan kattavat koulutusmahdollisuudet.
Toisaalta taas koko yhteiskunta tuntuu pyörivän rahan ympärillä, kaikesta joutuu maksamaan. Ihmisten vapaa-aikakin on suunniteltua, aikatauluistettua ja siitä puuttuu hetkessä elämisen vapaus.
Suomeen muuttoa pitää valmistella huolellisesti stressitekijöiden minimoimiseksi.
Uusiin olosuhteisiin tottuu vähitellen, tai sitten ei koskaan, mutta avoimella suhtautumisella löytää Välimeren maassakin asunut oman paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Koti ei välttämättä edes tarkoita maantieteellistä paikkaa – se on jokaisen sydämessä.
(Lenita Lehto)
 Lenita Lehto | Lenita Lehto on juuri julkaissut paluumuutosta kertovan kirjansa Takaisin koivun katveeseen – Paluumuuttajan elämänmuutos, joka kertoo hänen perheensä Suomeen muuttoon johtaneista syistä, sen toteuttamisesta, onnistumisesta ja vaikeuksista. Lisätietoa |
RSS Feed
