(c) Daniel F. Benavides Jos pitäisi sanoa, missä kahden kulttuurin taustani eniten näkyy, olisi se varmasti kaksikielisyys. Vaikka se ei näykään ulospäin jokapäiväisessä arjessani, on se silti tärkeä osa persoonaani ja elämäntapaani. Etenkin nuorempana kaksikielisyys oli minulle merkittävä tekijä, jonka avulla erottua muista. En tuonut asiaa mitenkään aktiivisesti esille muille, mutta itselleni oli tärkeää tietää, etten ollut aivan samanlainen kuin kaikki muut.
Mahdollisesti juuri kaksikielisyydestä johtuen peruskoulussa aloitettujen vieraiden kielten opiskelu oli minulle innostavaa ja ainakin aluksi kohtalaisen helppoa. Ehkäpä kahden tyystin erilaisen kielen taustan ansiosta uudet kielet eivät tuntuneet oudoilta ja pelottavilta, vaan oli luonnollista pyrkiä esimerkiksi lausumaan mahdollisimman hyvin. Myöhemminkään keskustelutilanteet vaikka vain välttävästikin hallitsemillani kielillä eivät ole koskaan tuntuneet pelottavilta, vaan olen pyrkinyt luontevaan keskusteluun kielitaitoni rajoitteista piittaamatta.
Kielen avulla olen myös ymmärtänyt, ettei toisissa kulttuureissa ole mitään pelottavaa, vaan loppujen lopuksi ihmiset ajattelevat paljon samalla tavalla. Jopa fraasit ja sanonnat ovat eri kielissä monesti samanlaisia – esim. sika säkissä vs. kissa säkissä, mennä läpi harmaan kiven vs. syödä vaikka harmaata kiveä jne. Toisaalta kulttuurien yllättävilläkin osa-alueilla ilmeneviä eroja voi olla vaikea ymmärtää ilman kielen hallintaa. Näiden erojen tiedostaminen ja mieltäminen luonnolliseksi osaksi kulttuureita on luultavastikin auttanut minua haastamaan ”kotikylältä” opittuja katsantokantoja ja niiden kiveen hakattua yleismaailmallisuutta.
Mikä tärkeintä, koska puhun isäni kieltä kutakuinkin sujuvasti, pystyn keskustelemaan sukulaisteni kanssa tasavertaisesti, eikä minua pidetä sinä hassuna ulkomaan serkkuna. Sanastoni on kyllä jossain määrin suppea, mutta hallitsen paikallisen murteen tärkeät äänteet ja sanonnat. Huolimatta siitä, että olen kasvanut Suomessa, vie tämä erityinen puhetapa minut lähemmäs paikallista tapaa elää ja katsoa maailmaa. Ja vaikka edellisestä vierailustani olisi ehtinyt kulua useampikin vuosi, uppoan sukulaisteni ja muiden paikallisten joukkoon helposti – vähän kuin viettäisi kaksoiselämää, kun voi vaihtaa piirejä ja tavallaan myös omaa identiteettiään kuin lennosta.
Itselleni kaksikielisyydestä on ollut vain iloa ja hyötyä. Jos jotain negatiivista haluaa etsimällä etsiä, niin ehkä se, että aloin puhumaan vasta kolme vuotiaana, saattoi olla seurausta kahden kotikielen aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kuulemma sen jälkeen kun lopulta rohkaistuin puhumaan, en ollut hiljaa enää hetkeäkään.
(Satakieli)
Mahdollisesti juuri kaksikielisyydestä johtuen peruskoulussa aloitettujen vieraiden kielten opiskelu oli minulle innostavaa ja ainakin aluksi kohtalaisen helppoa. Ehkäpä kahden tyystin erilaisen kielen taustan ansiosta uudet kielet eivät tuntuneet oudoilta ja pelottavilta, vaan oli luonnollista pyrkiä esimerkiksi lausumaan mahdollisimman hyvin. Myöhemminkään keskustelutilanteet vaikka vain välttävästikin hallitsemillani kielillä eivät ole koskaan tuntuneet pelottavilta, vaan olen pyrkinyt luontevaan keskusteluun kielitaitoni rajoitteista piittaamatta.
Kielen avulla olen myös ymmärtänyt, ettei toisissa kulttuureissa ole mitään pelottavaa, vaan loppujen lopuksi ihmiset ajattelevat paljon samalla tavalla. Jopa fraasit ja sanonnat ovat eri kielissä monesti samanlaisia – esim. sika säkissä vs. kissa säkissä, mennä läpi harmaan kiven vs. syödä vaikka harmaata kiveä jne. Toisaalta kulttuurien yllättävilläkin osa-alueilla ilmeneviä eroja voi olla vaikea ymmärtää ilman kielen hallintaa. Näiden erojen tiedostaminen ja mieltäminen luonnolliseksi osaksi kulttuureita on luultavastikin auttanut minua haastamaan ”kotikylältä” opittuja katsantokantoja ja niiden kiveen hakattua yleismaailmallisuutta.
Mikä tärkeintä, koska puhun isäni kieltä kutakuinkin sujuvasti, pystyn keskustelemaan sukulaisteni kanssa tasavertaisesti, eikä minua pidetä sinä hassuna ulkomaan serkkuna. Sanastoni on kyllä jossain määrin suppea, mutta hallitsen paikallisen murteen tärkeät äänteet ja sanonnat. Huolimatta siitä, että olen kasvanut Suomessa, vie tämä erityinen puhetapa minut lähemmäs paikallista tapaa elää ja katsoa maailmaa. Ja vaikka edellisestä vierailustani olisi ehtinyt kulua useampikin vuosi, uppoan sukulaisteni ja muiden paikallisten joukkoon helposti – vähän kuin viettäisi kaksoiselämää, kun voi vaihtaa piirejä ja tavallaan myös omaa identiteettiään kuin lennosta.
Itselleni kaksikielisyydestä on ollut vain iloa ja hyötyä. Jos jotain negatiivista haluaa etsimällä etsiä, niin ehkä se, että aloin puhumaan vasta kolme vuotiaana, saattoi olla seurausta kahden kotikielen aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kuulemma sen jälkeen kun lopulta rohkaistuin puhumaan, en ollut hiljaa enää hetkeäkään.
(Satakieli)
RSS Feed
