Viimeaikoina on ilahduttavan paljon pulpahtanut mediassa esiin kaksikielisyyteen liittyviä juttuja. Viittaan juttuihin, joissa kaksikielisyydellä tarkoitetaan muuta kuin kahden kotimaisen kielen yhdistelmää. Jutuissa on puututtu tärkeään aiheeseen ja ongelmaan; kaksikieliset lapset ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa. Aihe on minulle sekä henkilö- että ajankohtainen. Puhumme kotona kahta kieltä lapsillemme. Vanhin lapsistani aloittaa koulun syksyllä.
Lapsen syntyessä väestörekisteriin täytyy merkitä lapsen äidinkieli. Vaihtoehdot ovat suomi, ruotsi tai muu kieli. Perheissä, joissa toinen vanhemmista on suomalainen, on melko epätodennäköistä ja epäkäytännöllistä rastittaa lapsen äidinkieleksi muu kieli. Tästä valinnasta kuitenkin seuraa se, että lapsen toisen vanhemman äidinkielestä tulee ylläpitokieli.
Kun ilmoitin vanhempaa lastani kouluun, törmäsin erittäin häiritsevään seikkaan. Netti-ilmoittautumislomakkeessa äidinkielen opetuksen kohdassa oli vain kaksi vaihtoehtoa; maahanmuuttajan äidinkielen opetus tai ylläpitokielen opetus. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei minusta sovi meidän lapseemme. Lapsemme kun eivät ole maahan muuttaneita eikä isän kieli ole mielestämme vain lasten ylläpitokieli. (Paperilomakkeessa oli kuitenkin onneksi huomioitu myös toinen kotikieli vaihtoehtona). Käytännössä suomea äidinkielenään puhuva siis valitsee ylläpitokieli -vaihtoehdon.
Vantaan Sanomissa oli tällä viikolla suomalaisen äidin kirjoitus siitä, että Vantaalla ei arvosteta lasten kielitaitoa. Englantia toisena äidinkielenään puhuvat lapset eivät saa opetusta englanniksi, koska kysyntää ei ole riittävästi ryhmien muodostamiseen, eikä englannin ylläpitokielen järjestäminen ole lakisääteistä. Tämä johtuu siitä, että englannin opetus sisältyy koulun opetuskieliin, yleensä kuitenkin vasta 3. luokalta lähtien. Englantia toisena äidinkielenään puhuvien lasten täytyy siis aloittaa englannin opiskelu täysin alkeista, mikä kuulostaa aivan järjettömältä. Tässä piilee selkeä epäkohta, joka asettaa kaksikieliset lapset eriarvoiseen asemaan. Lapsi saa käytännössä lakisääteistä ylläpitokielen opetusta 1. luokalta lähtien (noin 2 tuntia viikossa) vain, jos tämä kieli ei sisälly perusopetukseen. Opetuspaikka on usein myös joku muu kuin oma koulu.
On erittäin lyhytkatseista ajatella toisen äidinkielten opettamista velvoitteena. Kaksikielisyys, kuten mikä tahansa hankittu kielitaito, on valtava henkilökohtainen rikkaus, mutta arvokasta myös yhteiskunnalle, ja siihen pitää ja kannattaa panostaa mahdollisimman varhain. Nykytilanteessa muiden kuin kotimaisten äidinkielten opettaminen nähdään rasitteena ja velvoitteena ja kaksikielisten lasten potentiaalinen kielitaito ja sen mukanaan tuomat hyödyt heitetään hukkaan. Vanhempien lisäksi mikään muu taho ei tunnu välittävän kotimaisia kieliä hyvin puhuvien lasten toisen äidinkielen tukemisesta ja lasten tarpeesta ylläpitää läheinen suhde toiseen vanhempaan ja kotimaahan. Väestörekisteriin pitäisi voida valita lapselle useampi kuin yksi äidinkieli. Näin lapsen molempien äidinkielten oppiminen ja lapsen tarpeet tulisivat paremmin huomioiduiksi.
Ymmärrän toki, että lasten kaksikielisyyden tukeminen on ensisijaisesti vanhempien tehtävä, eikä joka paikkakunnalla ole mahdollista järjestää toisen äidinkielen opetusta. On hienoa, että opetusta sentään on, ja kaksikieliset päiväkodit ja koulut ovat yleistyneet. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia kuskata lapsiaan lähikoulua etäämmälle, ja tämä vaatii vanhemmilta ja lapsilta erilaisia järjestelyjä. Kaikki vanhemmat eivät ole edes tietoisia näistä mahdollisuuksista ja oikeuksistaan. Kielipainotteisissa kouluissa on myös pääsykokeet, jotka voivat joillekin muodostua esteeksi. Mitä, jos koetta ei läpäisekään? Kuka päättää kaksikielisyyden kriteereistä ja mitä ulossulkemisesta aiheutuu lapsen ja toisen äidinkielen väliselle suhteelle? Heijastuuko tämä myös lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen? Kaksikielisyys ei ole vain mitattavissa oleva taito vaan elämäntapa ja osa lapsen identiteettiä. Näitä asioita olen itse pohdiskellut viime aikoina.
Suomi on kaksikielinen maa, mutta tällä hetkellä kaksikielisiä lapsia ei kohdella tasa-arvoisesti. Asiaan tulee puuttua pian, koska kaksikielisten (muun kun kotimaisten kielten yhdistelmä) lasten lukumäärä kasvaa vauhdilla. On toki hienoa, että Suomessa on mahdollisuus opiskella eri kieliä, mutta valitettavasti ulkomailla asuvat sukulaisemme eivät osaa puhua ruotsia, englantia tai esimerkiksi kiinaa. Jos lapseni jonkun näistä kielistä joskus oppii, niin hienoa! Mutta siihen asti kun lapseni osaavat hyvin molempia äidinkieliään, muilla kielillä on heille toisarvoinen merkitys.
(Tanja del Angel)
Lapsen syntyessä väestörekisteriin täytyy merkitä lapsen äidinkieli. Vaihtoehdot ovat suomi, ruotsi tai muu kieli. Perheissä, joissa toinen vanhemmista on suomalainen, on melko epätodennäköistä ja epäkäytännöllistä rastittaa lapsen äidinkieleksi muu kieli. Tästä valinnasta kuitenkin seuraa se, että lapsen toisen vanhemman äidinkielestä tulee ylläpitokieli.
Kun ilmoitin vanhempaa lastani kouluun, törmäsin erittäin häiritsevään seikkaan. Netti-ilmoittautumislomakkeessa äidinkielen opetuksen kohdassa oli vain kaksi vaihtoehtoa; maahanmuuttajan äidinkielen opetus tai ylläpitokielen opetus. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei minusta sovi meidän lapseemme. Lapsemme kun eivät ole maahan muuttaneita eikä isän kieli ole mielestämme vain lasten ylläpitokieli. (Paperilomakkeessa oli kuitenkin onneksi huomioitu myös toinen kotikieli vaihtoehtona). Käytännössä suomea äidinkielenään puhuva siis valitsee ylläpitokieli -vaihtoehdon.
Vantaan Sanomissa oli tällä viikolla suomalaisen äidin kirjoitus siitä, että Vantaalla ei arvosteta lasten kielitaitoa. Englantia toisena äidinkielenään puhuvat lapset eivät saa opetusta englanniksi, koska kysyntää ei ole riittävästi ryhmien muodostamiseen, eikä englannin ylläpitokielen järjestäminen ole lakisääteistä. Tämä johtuu siitä, että englannin opetus sisältyy koulun opetuskieliin, yleensä kuitenkin vasta 3. luokalta lähtien. Englantia toisena äidinkielenään puhuvien lasten täytyy siis aloittaa englannin opiskelu täysin alkeista, mikä kuulostaa aivan järjettömältä. Tässä piilee selkeä epäkohta, joka asettaa kaksikieliset lapset eriarvoiseen asemaan. Lapsi saa käytännössä lakisääteistä ylläpitokielen opetusta 1. luokalta lähtien (noin 2 tuntia viikossa) vain, jos tämä kieli ei sisälly perusopetukseen. Opetuspaikka on usein myös joku muu kuin oma koulu.
On erittäin lyhytkatseista ajatella toisen äidinkielten opettamista velvoitteena. Kaksikielisyys, kuten mikä tahansa hankittu kielitaito, on valtava henkilökohtainen rikkaus, mutta arvokasta myös yhteiskunnalle, ja siihen pitää ja kannattaa panostaa mahdollisimman varhain. Nykytilanteessa muiden kuin kotimaisten äidinkielten opettaminen nähdään rasitteena ja velvoitteena ja kaksikielisten lasten potentiaalinen kielitaito ja sen mukanaan tuomat hyödyt heitetään hukkaan. Vanhempien lisäksi mikään muu taho ei tunnu välittävän kotimaisia kieliä hyvin puhuvien lasten toisen äidinkielen tukemisesta ja lasten tarpeesta ylläpitää läheinen suhde toiseen vanhempaan ja kotimaahan. Väestörekisteriin pitäisi voida valita lapselle useampi kuin yksi äidinkieli. Näin lapsen molempien äidinkielten oppiminen ja lapsen tarpeet tulisivat paremmin huomioiduiksi.
Ymmärrän toki, että lasten kaksikielisyyden tukeminen on ensisijaisesti vanhempien tehtävä, eikä joka paikkakunnalla ole mahdollista järjestää toisen äidinkielen opetusta. On hienoa, että opetusta sentään on, ja kaksikieliset päiväkodit ja koulut ovat yleistyneet. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia kuskata lapsiaan lähikoulua etäämmälle, ja tämä vaatii vanhemmilta ja lapsilta erilaisia järjestelyjä. Kaikki vanhemmat eivät ole edes tietoisia näistä mahdollisuuksista ja oikeuksistaan. Kielipainotteisissa kouluissa on myös pääsykokeet, jotka voivat joillekin muodostua esteeksi. Mitä, jos koetta ei läpäisekään? Kuka päättää kaksikielisyyden kriteereistä ja mitä ulossulkemisesta aiheutuu lapsen ja toisen äidinkielen väliselle suhteelle? Heijastuuko tämä myös lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen? Kaksikielisyys ei ole vain mitattavissa oleva taito vaan elämäntapa ja osa lapsen identiteettiä. Näitä asioita olen itse pohdiskellut viime aikoina.
Suomi on kaksikielinen maa, mutta tällä hetkellä kaksikielisiä lapsia ei kohdella tasa-arvoisesti. Asiaan tulee puuttua pian, koska kaksikielisten (muun kun kotimaisten kielten yhdistelmä) lasten lukumäärä kasvaa vauhdilla. On toki hienoa, että Suomessa on mahdollisuus opiskella eri kieliä, mutta valitettavasti ulkomailla asuvat sukulaisemme eivät osaa puhua ruotsia, englantia tai esimerkiksi kiinaa. Jos lapseni jonkun näistä kielistä joskus oppii, niin hienoa! Mutta siihen asti kun lapseni osaavat hyvin molempia äidinkieliään, muilla kielillä on heille toisarvoinen merkitys.
(Tanja del Angel)
- Lue Vantaan Sanomien juttu aiheesta
- Lue Husein Muhammedin Maailman Kuvalehden artikkeli
RSS Feed
