![]() Kun puoliso on ulkomaalainen, ainakin toinen asuu etäällä omiensa luota, joskus molemmat. Omien vanhempien ikääntyessä välimatka tulee viiltävän konkreettiseksi. Rakkaus, lojaalius ja velvollisuudentunne vetävät takaisin lapsuudenperheen luo, mutta mitä kun oma elämä onkin kaukana muualla? Mikäs tässä ulkomailla eläessä, nykyään maailma on niin pieni. Hesari ja Iltis pitävät kiinni siitä mistä Suomessa puhutaan, Facebook ja WhatsApp kertovat miten kavereilla menee. Mitäs väliä sillä on missä asutaan, vaikka välillä vaihdetaankin maita ja mantuja, on sitä ennenkin kuljettu. Kieli vääntyy tarpeen mukaan ja virastotalojen byrokratiaviidakoissa hikoillaan aina yhtä lailla. Lentokone vie ja tuo, pysytään kyllä ruisleivässä. Tämä meidän perhe, tuo mustakulmainen mies ja lapset, jotka ovat vähän sitä ja tätä, enemmänkin kaikkea kuin puoliksi jotain. Eihän tässä mitään hätää ole kun yhdessä ollaan, kouluja käydään ja kaupassa. Arki pyörii, soitan äidille siitä pullareseptistä, se on kävelyllä isän kanssa. Tuulista siellä on ja kylmää, meillä on crocsit jalassa jo toista kuukautta. Varasin liput meille taas kesäksi, sitten nähdään! Näin ne vuodet vierivät, lapset syntyvät ja kasvavat, joskus puhutaan muutosta Suomeen, mutta juuri nyt ei ole hyvä hetki, on taantuma ja kaikkea. Sitten kerran huomaan, että äidin äänessä on jotain uutta. Onko se väsynyt vai mitä. Mitä isälle kuuluu, menettekö pian mökille? Sisko kertoi, että olivat olleet siellä kevättöissä, tuulettaneet aitat ja petivaatteet. Meillä puuhattiin sinä viikonloppuna ihan muuta. Olisin halunnut olla talkoohommissa, raahata risuja kokkoon ja ihmetellä, kun vintiltä löytyi taas ampiaisenpesä. Mutta minä pakkaan perheemme matkalaukkuihin kun koulut loppuvat, yhdeksän niitä on tällä kertaa kun on tuo vauva. Tullaan mökille kun kaikki on sopivasti valmiina, mansikat ja järvivesi, tässä olisi vähän punaviiniä ja viikunahilloa tuomisina. Mutta joka vuosi se on entistä selkeämpää. Tulee syksy, uusi vuosi ja taas kesä ja matkalaukut. Lapset kasvavat ja isän hiukset ovat aina vain valkoisemmat. Viime kesänä aitokiuas vietiin pois, sitä kesti neljä tuntia lämmittää. Syyslomalla äiti ja isä eivät enää tulleetkaan meille torstain iltakoneella. Siskot veivät lääkäriin ja minä kyselen tuloksia. Mahtavatko kertoa kaikkea. Sydämestä tulee vähän painavampi. Syksyn pimeydessä anoppi sairastuu, sillä ei ole siellä ketään, mies menee ensimmäisellä aamukoneella. Parin viikon päästä kaikki on taas hyvin, lähetetään lapsista Halloween-kuva. Joulun alla isän kunto romahtaa. Kuka nyt laittaa laatikot, ei meistä kukaan osaa. Jaksaako äiti enää ottaa meitä vai mennäänkö siskolle? Teen lumityöt aamulla ennen paluulentoa. Ei se Facebook, ei se Iltis. Ei ne crocsit. Ei edes se suomi. Minä haluan äidin ja isän. Kulkea yhdessä ne viimeiset kilometrit niin kuin ensimmäiset. Äiti tarvitsee minua, vaikkei se sano mitään. Siskotkin. Haluan isän näkevän että vaikka lähdin, minä tulin ja olen siinä. Mutta ne lapset, minä olen niiden äiti, elämän kivijalka. Ja on meidän arki, lukuvuodet, koeviikot, kaverisynttärit. Niin ja oma työ, miehen työ, asuntolaina. Anoppi viettää pyöreitä, mutta posket ovat yhä kapeammat, syökö se enää mitään. Kysyy koska taas tullaan, miehellä on sydän syrjällään kuin pikkupojalla. Sen kanssa me kuiskitaan makuuhuoneen pimeässä, siellä missä kaikki isot päätökset on ennenkin tehty. Mitä me tehdään, mitä meille tapahtuu? Maailma ei enää olekaan niin pieni. Megabiteistä on tullut merkityksettömiä, kilometreistä todellisia. (SB)
9 Comments
Mamu-äiti
24/9/2015 11:33:31 am
Todella hyvä teksti, ja itseäkin mietityttää aika ajoin. Ja sellainen huomio tuli heti ekasta lauseesta mieleen, että puolison ei tarvitse olla ulkomaalainen, että tämä asia koskettaisi. Yhä useampi supisuomalainen perhe jämähtää myös pysyvästi ulkomaille työn ja toimeentulon takia.
Reply
Henna
24/9/2015 02:06:55 pm
Juu samaa mietin. Meillä tosin vielä niin että puoliso ei edes viihdy Suomessa erityisesti ilmaston vuoksi, mutta toki myös työmahdollisuudet vaikuttavat, joten meidän on helpompi olla muualla. Se on vaan nuo perhesiteet ja halu huolehtia omista vanhemmista mikä tekee asiasta itselle aika vaikean. Kilometrit ovat tosiaa todellisia, on asioita mitä bitti ei voi korvata.
Reply
saksansuomalainen
24/9/2015 02:39:49 pm
tekstisi sai minut itkemään.
Reply
Meritähti
24/9/2015 03:46:31 pm
Täälläkin meni pala kurkkuun ja tippa tuli silmään juttua lukiessa. Niin totta ja samalla niin vaikea tilanne.
Reply
Marjatta Stoppel
24/9/2015 04:45:24 pm
Mielestäni onni avioliitossa ulkomaalaisen kanssa on että tarkeysjarjestys muuttuu. Vanhaemmat rakkaita, mutta eivat enää nr yksi. Kun olin lomalla Suomessa ja mieheni tahtoi tehda eri tavalla kuin aitini , joka sitten kysyi: " onko nyt miehesi äarkein?" kyllä valitettavasti niin, mutta sinä myos aina rakas kuten isäkin. Aiti ymmärsi . Kaipaus omaa sukua on aina mukana! Helpompi niille joilla molemmat samasta kultuurista ja aikaa yhdessä.
Reply
Krista Koeplin
24/9/2015 08:17:01 pm
Makin itken. Ihana teksti ja tosi koskettava. Ihana tietaa etta joku ymmartaa mista musta tuntuu... Aiti on viela nuori mutta mietin kylla etta mitenkas tassa pitais toimia.. hitsin valimatka..
Reply
Paluumuuttaja
25/9/2015 01:05:16 pm
Pala kurkussa luin, olisi voinut olla minun kirjoittamani. Ja juuri näistä syistä muutin takaisin Suomeen - kun ei niitä siskojakaan ole.
Reply
Saraha
25/9/2015 02:34:47 pm
Todella hyvä teksti, jota lukiessa pintaan nousevat monet tunteet ja ajatukset, kuten ilo ja suru. Helpotus ja huoli.
Reply
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
Kahden kulttuurin keskeltä - Duo blogiAjatuksia ja kokemuksia elämästä kulttuurien keskellä.
Kategoriat
All
Osallistu!Toivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita! |