Kun puoliso on ulkomaalainen, ainakin toinen asuu etäällä omiensa luota, joskus molemmat. Omien vanhempien ikääntyessä välimatka tulee viiltävän konkreettiseksi. Rakkaus, lojaalius ja velvollisuudentunne vetävät takaisin lapsuudenperheen luo, mutta mitä kun oma elämä onkin kaukana muualla?
Mikäs tässä ulkomailla eläessä, nykyään maailma on niin pieni. Hesari ja Iltis pitävät kiinni siitä mistä Suomessa puhutaan, Facebook ja WhatsApp kertovat miten kavereilla menee. Mitäs väliä sillä on missä asutaan, vaikka välillä vaihdetaankin maita ja mantuja, on sitä ennenkin kuljettu. Kieli vääntyy tarpeen mukaan ja virastotalojen byrokratiaviidakoissa hikoillaan aina yhtä lailla. Lentokone vie ja tuo, pysytään kyllä ruisleivässä.
Tämä meidän perhe, tuo mustakulmainen mies ja lapset, jotka ovat vähän sitä ja tätä, enemmänkin kaikkea kuin puoliksi jotain. Eihän tässä mitään hätää ole kun yhdessä ollaan, kouluja käydään ja kaupassa. Arki pyörii, soitan äidille siitä pullareseptistä, se on kävelyllä isän kanssa. Tuulista siellä on ja kylmää, meillä on crocsit jalassa jo toista kuukautta. Varasin liput meille taas kesäksi, sitten nähdään!
Näin ne vuodet vierivät, lapset syntyvät ja kasvavat, joskus puhutaan muutosta Suomeen, mutta juuri nyt ei ole hyvä hetki, on taantuma ja kaikkea.
Sitten kerran huomaan, että äidin äänessä on jotain uutta. Onko se väsynyt vai mitä. Mitä isälle kuuluu, menettekö pian mökille? Sisko kertoi, että olivat olleet siellä kevättöissä, tuulettaneet aitat ja petivaatteet. Meillä puuhattiin sinä viikonloppuna ihan muuta. Olisin halunnut olla talkoohommissa, raahata risuja kokkoon ja ihmetellä, kun vintiltä löytyi taas ampiaisenpesä. Mutta minä pakkaan perheemme matkalaukkuihin kun koulut loppuvat, yhdeksän niitä on tällä kertaa kun on tuo vauva. Tullaan mökille kun kaikki on sopivasti valmiina, mansikat ja järvivesi, tässä olisi vähän punaviiniä ja viikunahilloa tuomisina.
Mutta joka vuosi se on entistä selkeämpää. Tulee syksy, uusi vuosi ja taas kesä ja matkalaukut. Lapset kasvavat ja isän hiukset ovat aina vain valkoisemmat. Viime kesänä aitokiuas vietiin pois, sitä kesti neljä tuntia lämmittää. Syyslomalla äiti ja isä eivät enää tulleetkaan meille torstain iltakoneella. Siskot veivät lääkäriin ja minä kyselen tuloksia. Mahtavatko kertoa kaikkea. Sydämestä tulee vähän painavampi. Syksyn pimeydessä anoppi sairastuu, sillä ei ole siellä ketään, mies menee ensimmäisellä aamukoneella. Parin viikon päästä kaikki on taas hyvin, lähetetään lapsista Halloween-kuva.
Joulun alla isän kunto romahtaa. Kuka nyt laittaa laatikot, ei meistä kukaan osaa. Jaksaako äiti enää ottaa meitä vai mennäänkö siskolle? Teen lumityöt aamulla ennen paluulentoa.
Ei se Facebook, ei se Iltis. Ei ne crocsit. Ei edes se suomi. Minä haluan äidin ja isän. Kulkea yhdessä ne viimeiset kilometrit niin kuin ensimmäiset. Äiti tarvitsee minua, vaikkei se sano mitään. Siskotkin. Haluan isän näkevän että vaikka lähdin, minä tulin ja olen siinä. Mutta ne lapset, minä olen niiden äiti, elämän kivijalka. Ja on meidän arki, lukuvuodet, koeviikot, kaverisynttärit. Niin ja oma työ, miehen työ, asuntolaina.
Anoppi viettää pyöreitä, mutta posket ovat yhä kapeammat, syökö se enää mitään. Kysyy koska taas tullaan, miehellä on sydän syrjällään kuin pikkupojalla. Sen kanssa me kuiskitaan makuuhuoneen pimeässä, siellä missä kaikki isot päätökset on ennenkin tehty. Mitä me tehdään, mitä meille tapahtuu?
Maailma ei enää olekaan niin pieni. Megabiteistä on tullut merkityksettömiä, kilometreistä todellisia.
(SB)
Mikäs tässä ulkomailla eläessä, nykyään maailma on niin pieni. Hesari ja Iltis pitävät kiinni siitä mistä Suomessa puhutaan, Facebook ja WhatsApp kertovat miten kavereilla menee. Mitäs väliä sillä on missä asutaan, vaikka välillä vaihdetaankin maita ja mantuja, on sitä ennenkin kuljettu. Kieli vääntyy tarpeen mukaan ja virastotalojen byrokratiaviidakoissa hikoillaan aina yhtä lailla. Lentokone vie ja tuo, pysytään kyllä ruisleivässä.
Tämä meidän perhe, tuo mustakulmainen mies ja lapset, jotka ovat vähän sitä ja tätä, enemmänkin kaikkea kuin puoliksi jotain. Eihän tässä mitään hätää ole kun yhdessä ollaan, kouluja käydään ja kaupassa. Arki pyörii, soitan äidille siitä pullareseptistä, se on kävelyllä isän kanssa. Tuulista siellä on ja kylmää, meillä on crocsit jalassa jo toista kuukautta. Varasin liput meille taas kesäksi, sitten nähdään!
Näin ne vuodet vierivät, lapset syntyvät ja kasvavat, joskus puhutaan muutosta Suomeen, mutta juuri nyt ei ole hyvä hetki, on taantuma ja kaikkea.
Sitten kerran huomaan, että äidin äänessä on jotain uutta. Onko se väsynyt vai mitä. Mitä isälle kuuluu, menettekö pian mökille? Sisko kertoi, että olivat olleet siellä kevättöissä, tuulettaneet aitat ja petivaatteet. Meillä puuhattiin sinä viikonloppuna ihan muuta. Olisin halunnut olla talkoohommissa, raahata risuja kokkoon ja ihmetellä, kun vintiltä löytyi taas ampiaisenpesä. Mutta minä pakkaan perheemme matkalaukkuihin kun koulut loppuvat, yhdeksän niitä on tällä kertaa kun on tuo vauva. Tullaan mökille kun kaikki on sopivasti valmiina, mansikat ja järvivesi, tässä olisi vähän punaviiniä ja viikunahilloa tuomisina.
Mutta joka vuosi se on entistä selkeämpää. Tulee syksy, uusi vuosi ja taas kesä ja matkalaukut. Lapset kasvavat ja isän hiukset ovat aina vain valkoisemmat. Viime kesänä aitokiuas vietiin pois, sitä kesti neljä tuntia lämmittää. Syyslomalla äiti ja isä eivät enää tulleetkaan meille torstain iltakoneella. Siskot veivät lääkäriin ja minä kyselen tuloksia. Mahtavatko kertoa kaikkea. Sydämestä tulee vähän painavampi. Syksyn pimeydessä anoppi sairastuu, sillä ei ole siellä ketään, mies menee ensimmäisellä aamukoneella. Parin viikon päästä kaikki on taas hyvin, lähetetään lapsista Halloween-kuva.
Joulun alla isän kunto romahtaa. Kuka nyt laittaa laatikot, ei meistä kukaan osaa. Jaksaako äiti enää ottaa meitä vai mennäänkö siskolle? Teen lumityöt aamulla ennen paluulentoa.
Ei se Facebook, ei se Iltis. Ei ne crocsit. Ei edes se suomi. Minä haluan äidin ja isän. Kulkea yhdessä ne viimeiset kilometrit niin kuin ensimmäiset. Äiti tarvitsee minua, vaikkei se sano mitään. Siskotkin. Haluan isän näkevän että vaikka lähdin, minä tulin ja olen siinä. Mutta ne lapset, minä olen niiden äiti, elämän kivijalka. Ja on meidän arki, lukuvuodet, koeviikot, kaverisynttärit. Niin ja oma työ, miehen työ, asuntolaina.
Anoppi viettää pyöreitä, mutta posket ovat yhä kapeammat, syökö se enää mitään. Kysyy koska taas tullaan, miehellä on sydän syrjällään kuin pikkupojalla. Sen kanssa me kuiskitaan makuuhuoneen pimeässä, siellä missä kaikki isot päätökset on ennenkin tehty. Mitä me tehdään, mitä meille tapahtuu?
Maailma ei enää olekaan niin pieni. Megabiteistä on tullut merkityksettömiä, kilometreistä todellisia.
(SB)
RSS Feed
