Ihan tavallinen perhe?

Tänään oli taas niitä päiviä kun minusta tuntuu, ettei perheemme sovi oikein mihinkään kategoriaan. Suurin osa arjesta sujuu niin, ettei oman perheen kaksikulttuurisuutta huomaa tai mieti juuri ollenkaan. Ihan tavallinen perhehän me olemme, samoine iloineen ja huolineen kun naapuritkin lapsineen. 

Sitten aina silloin tällöin tulee niitä päiviä, kun tuntuu, ettei sitten ehkä kuitenkaan olla. Eilen esimerkiksi pystyin samaistumaan suomalais-kiinalaisen perheen isoisän kohtaloon niin kuin se olisi koskettanut meidänkin perhettä. Illalla kuuntelin vanhempien kokemuksia lapsiin kohdistuneista ennakkoluuloista ja rasismista sekä murehdin kotimatkalla kuinka ihonväri, ulkonäkö ja kieli sulkevat toisia lapsia suomalaisuuden ulkopuolelle. 

Tänään pohdin päivähoidon lomaketta täyttäessä, miten vastaan kysymykseen perheen maahanmuutosta. Eihän me maahanmuuttajaperhe olla, muttei kantasuomalainenkaan. Entä vastaisinko tähän kysymykseen eri tavoin, jos minä itse olisin se Suomeen muuttanut osapuoli? Todennäköisesti. Miksi minä suomalaisena äitinä määrittelen ulkopuoliselle automaattisesti samalla perheeni ja lasteni kielen ja kulttuurin? Meitä osapuolia kun on useampia ja katsomme kaikki asiaa eri silmin. 

Joskus sitä väsyy pohtimaan ja haluaisi vaan mennä muun massan mukana. Asioita on vaan silti mietittävä myös muidenkin perheenjäsenten näkökulmasta ja kahden kulttuurin perheissä näkökulmat poikkeavat eri tavalla toisistaan verrattuna muihin. Vaikka kahden kulttuurin perheet ovat tuiki tavallisia perheitä, joskus eteen tulee niitä pieniä ja suurempiakin asioita, joita vain toiset samassa tilanteessa olevat voivat täysin ymmärtää. 

(Susana)

---