Hyvä Suomi! Heia Norge!

Kasvoin kaksikulttuurisessa perheessä, jossa isä oli kotoisin Norjasta. Näin ollen ulkonäkö tai pukeutuminen eivät millään tavalla vihjanneet muille isäni hieman erilaisesta taustasta. Lisäksi isäni oli hyvin sulautunut suomalaisten joukkoon sekä tavoiltaan että kielellisesti – useinkaan ulkopuoliset eivät arvanneet häntä ulkomaalaiseksi ja yllättyivät saatuaan tietää asian laidan. Hän oli muuttanut Suomeen vähän yli kaksikymppisenä, työllistynyt saman tien ja oppinut kielen ”lennosta”. 

Minulle kaksikulttuurisessa perheessä kasvaminen on ollut pelkästään positiivista, näin jälkikäteen ajateltuna. Kasvuiässä, tai oikeastaan juuri sen jälkeenkään, en koskaan ajatellut tai kokenut olevani ”monikulttuurinen”. Vieläkin se tuntuu hieman keinotekoiselta luokittelulta. Osin tähän saattoivat vaikuttaa paitsi Norjan ja Suomen väliset melko pienet kulttuurierot, ja se, että isäni ei juurikaan tuonut esille omaa taustaansa, mutta myös oman kasvuympäristöni tuntuminen luonnolliselta ja itsestään selvältä. Kotona isän taustasta muistutti lähinnä se, että vanhempieni välinen keskustelu oli kaksikielistä – molemmat puhuivat toisilleen omaa äidinkieltään. Meille lapsille isä puhui kuitenkin suomea, ja vanhempien väitellessä keskenään he vaihtoivat kieltä norjaksi, jotta me lapset emme olisi ymmärtäneet. Mutta kyllähän me ymmärsimme, olimmehan kutakuinkin oppineet norjan kielen kouluikään mennessä.  

Kasvaessani en juurikaan kokenut taustaani negatiivisena seikkana - päinvastoin. Koska isäni alkuperä ei näkynyt ulospäin, ei siitä myöskään kukaan tiennyt, jos asiaa ei erikseen mainittu. Sukunimikään ei herättänyt kummastusta, onhan Suomessa skandinaavisia sukunimiä riittämiin. Lapsena taustani ja kaksikielisyyteni tuoma huomio tuntui minusta lähinnä positiiviselta ja imartelevalta.  Joskus koulussa tai muissa yhteyksissä saatoin ajoittain kantaa lempinimiä kuten ”Norski” tai ”Turska”. En kuitenkaan pitänyt tätä mitenkään loukkauksena – olihan melkein jokaisella kaveriporukoissa jokin kuvaava lisänimi, jota käytettiin silloin tällöin. Se ei siis tuntunut yhtään sen kummallisemmalta kuin vaikkapa ”Pikku-Sami” tai muut sen tapaiset kutsumanimet. 

Itselleni merkittävin taustani tuoma ero kavereihini oli toisessa maassa asuvat isovanhemmat. Tästä oli se etu, että kesällä sain vaihtaa maisemaa – peruskouluikäisenä saatoin viettää lähes koko kesäloman isovanhempieni luona. Aluksi menimme isoveljen kanssa kahdestaan, myöhemmin matkustin yksin. Isovanhempani eivät puhuneet suomea, mutta ymmärsivät jonkin verran perussanastoa. Ehkä juuri tämän kielikylvyn johdosta toisen kotikielen oppiminen oli melko vaivatonta ja luontevaa. Myöhemmin isoäitini sanoikin, että hän ei ehtinyt opiskella suomen kielen opetuskasettejaan kovinkaan pitkälle, kun ne jo kävivät tarpeettomiksi. Lapsuuden kesistä mummolassa jäi päällimmäisenä mieleeni se, että siellä paistoi aina aurinko ja tylsää ei ollut koskaan. 

Eräs seikka, johon kiinnitin huomiota jo nuorempana oli se, että ollessani kummassa maassa tahansa, olin ihmisten silmissä aina sen toisen maan edustaja. Tähän tuntui sisältyvän ajatus siitä, että jokaisen oli aina oltava vain yhden kansallisuuden edustaja, ja että puolittaisen ulkomaalaistaustan johdosta et voinut ollut täysin ”meikäläinen”.  Itselleni kansallisuudet ja isänmaauskollisuus tuntuivat ja tuntuvat edelleenkin hieman keinotekoisilta. 

 (”Norski Turska”)