(c) Jason Mrachina
Olen elänyt kahden kulttuurin parisuhteessa yli 10 vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut paljon. Monesti olen vuosien varrella pohtinut, missä vaiheessa voin unohtaa eläväni kahden kulttuurin arkea, milloin siitä tulee vain tavallista elämää?
Useimmiten se toki sitä onkin, ihan tavallista arkea. Me tehdään lumitöitä, viedään lapset päiväkotiin, syödään hernekeittoa ja herkutellaan laskiaispullilla ja Runebergin tortuilla, ihan niin kuin monet naapuritkin tähän aikaan vuodesta. Silti arkeemme on viime aikoina hiipinyt jotain epämiellyttävää; murhetta, huolta ja ikävää epävarmuutta, jotka tavalla tai toisella liittyvät siihen tosiasiaan, että me puolisoni kanssa olemme kotoisin eri maista.
Tämänhetkinen maahanmuuton vastainen ilmapiiri ja koventuneet asenteet, maailman levottomuudet, taloushuolet ja ongelmat ovat saaneet minut levottomaksi. En enää voi olla niin varma siitä, että puolisoni ja lapseni saavat kävellä kadulla rauhassa tai ettei minun tarvitse selitellä lapsilleni uutisia ja heidän korviinsa kantautuvia ikäviä kommentteja ulkomaalaisista. Huoli tulevaisuudesta on kasvanut ja menneisyyden tarinat rikkirevityistä ylirajaisista perheistä ovat muuttuneet mielessäni todellisemmiksi.
Monelle kahden kulttuurin perheelle on tärkeää voida pitää yllä edes ajatusta mahdollisuudesta joskus elää myös toisen puolison kotimaassa. Maailmalla kasvaneet levottomuudet ovat kuitenkin kovaa vauhtia syömässä tältä unelmaltamme pohjaa, ja olemme siitä hyvin tietoisia, vaikka ääneen emme siitä puhukaan. Puolisoni kotimaassa tapahtuvat asiat tulevat olohuoneeseemme lähes päivittäin ja ne koskettavat syvästi.
Toki elämässä ja arjessa on paljon hyvää. Halusin kuitenkin kirjoittaa myös niistä ei niin kivoista asioista, jotka varmasti koskettavat myös monia muita kansainvälisiä perheitä. Viidentoista vuoden jälkeen olen tilanteessa, missä parisuhteeni ylirajaisuus tuntuu ehkä voimakkaammin kuin koskaan. Odotan ja toivon aikaa, jolloin voimme elää taas sitä ”normaalia”, huolettomampaa arkea.
(SCM)
Useimmiten se toki sitä onkin, ihan tavallista arkea. Me tehdään lumitöitä, viedään lapset päiväkotiin, syödään hernekeittoa ja herkutellaan laskiaispullilla ja Runebergin tortuilla, ihan niin kuin monet naapuritkin tähän aikaan vuodesta. Silti arkeemme on viime aikoina hiipinyt jotain epämiellyttävää; murhetta, huolta ja ikävää epävarmuutta, jotka tavalla tai toisella liittyvät siihen tosiasiaan, että me puolisoni kanssa olemme kotoisin eri maista.
Tämänhetkinen maahanmuuton vastainen ilmapiiri ja koventuneet asenteet, maailman levottomuudet, taloushuolet ja ongelmat ovat saaneet minut levottomaksi. En enää voi olla niin varma siitä, että puolisoni ja lapseni saavat kävellä kadulla rauhassa tai ettei minun tarvitse selitellä lapsilleni uutisia ja heidän korviinsa kantautuvia ikäviä kommentteja ulkomaalaisista. Huoli tulevaisuudesta on kasvanut ja menneisyyden tarinat rikkirevityistä ylirajaisista perheistä ovat muuttuneet mielessäni todellisemmiksi.
Monelle kahden kulttuurin perheelle on tärkeää voida pitää yllä edes ajatusta mahdollisuudesta joskus elää myös toisen puolison kotimaassa. Maailmalla kasvaneet levottomuudet ovat kuitenkin kovaa vauhtia syömässä tältä unelmaltamme pohjaa, ja olemme siitä hyvin tietoisia, vaikka ääneen emme siitä puhukaan. Puolisoni kotimaassa tapahtuvat asiat tulevat olohuoneeseemme lähes päivittäin ja ne koskettavat syvästi.
Toki elämässä ja arjessa on paljon hyvää. Halusin kuitenkin kirjoittaa myös niistä ei niin kivoista asioista, jotka varmasti koskettavat myös monia muita kansainvälisiä perheitä. Viidentoista vuoden jälkeen olen tilanteessa, missä parisuhteeni ylirajaisuus tuntuu ehkä voimakkaammin kuin koskaan. Odotan ja toivon aikaa, jolloin voimme elää taas sitä ”normaalia”, huolettomampaa arkea.
(SCM)
RSS Feed
