We make mistakes because we’re human. How we choose to react to and handle these mistakes, however, builds our character and our relationships for better or for worse. I do not claim to know what is best for all multicultural relationships but the advice I give below are the lessons I have learned over time through my own personal experiences.

Words can have many meanings culturally as well as personally. The language we choose to communicate with should be considerate of the other person and sometimes, especially in multicultural relationships, you will have no idea beforehand that something you said, which you thought was harmless, could cause such a negative reaction. People can often be quick to react or feel hurt by certain words or phrases that evoke past negative experiences or feelings. We then cling to those specific elements and forget to listen to understand. We’d rather only listen to respond. This communication breakdown fails to resolve the issue. Without open and clear communication, we stay lost in translation and without compassion, we often fail to give our partners the benefit of the doubt.
 
As an American woman, I feel the English word “sensitive” can be very loaded and is often negatively used to belittle or to make others appear as weak. However, when my partner once used the Finnish word “herkkä” to describe me, which loosely translate to sensitive in English, my response was unnecessarily explosive because in that moment I could not consider how that word could be anything other than negative or even seen as a positive trait in Finnish language. We both had to exercise a lot of patience and compassion to overcome our misunderstandings and better understand one another.
 
If you feel upset by what your partner has said to you, it is important to explain how you feel but to also patiently and compassionately listen to their explanation. Maybe they meant something else entirely or even misused a word, particularly in a language that is not their native tongue. The best advice is to assume less and communicate more. 

​All relationships require compromise. In our romanticized modern societies, compromise is often seen as the antithesis to romance. However, as Alain de Botton, a modern philosopher, insists (somewhat tragically) that “choosing whom to commit ourselves to is merely a case of identifying which particular variety of suffering we would like to sacrifice ourselves for.” We, as humans, all have our complexities and we only fully start to understand them when we try to love and live with another complex individual. Often these complexities can be polar opposites.
 
Compromise is about learning to negotiate inevitable differences with a more kind, forgiving, and even humorous perspective. If we are not flexible in such a way, relationships will eventually break rather than learn to bend. 

This advice will apply more to couples who have been together for a long time. Our culture, our upbringing is second nature to us and more often in multicultural relationships we frequently learn what is completely normal to us is often entirely foreign to our partner. In the beginning of any relationship we eagerly listen to our partners stories and want to learn everything about them. However, at some point in the relationship we wrongly assume we have done enough “homework.” We believe we have figured out our partner and have very little more to learn. Nothing could be further from the truth.
 
We are always learning, and people change over time. The person you know and love now is not the same person you met years ago. This reality is so easy to forget but vital to remember.
 
After nearly six years together, my partner and I have certainly made our fair share of mistakes, but we always try to follow the advice above. We continuously recommit ourselves to building a relationship we both want to last. 

Jade Rosenkranz

REFERENCE
De Botton, A. (2016, May 28). Why you will marry the wrong person. The New York Times. Retrieved from: nytimes.com/2016/05/29/opinion/sunday/why-you-will-marry-the-wrong-person

JADE ROSENKRANZ
​I am an American and a recent graduate from the University of Helsinki currently living in Helsinki with my Finnish partner and our lovely dog, Luna.

Written by: Mary Ann

As children, most of us are taught: If you can't say anything nice, don't say anything at all.

And so, whenever possible we silence the voice inside when it has something to say which does not sound so nice. But in some situations, despite the noblest efforts, it doesn't work. The not-so-nice voice which is suppressed seldom disappears, but on the contrary, has tendency to develop into some other unpleasant symptom - tension, bitterness, or frustration

Some time after settling in Finland, I began to notice something about myself, and in many friends of mine from various countries. We had a tendency to complain. Sometimes a lot. The subject of our criticism: Finns and Finland. 

And something one friend of mine had a particular frustration about:

(At which point I understood that there might have been otherwise a certain amount of stress involved.)

Of course one can try to take such complaints with a bit of humour (especially the latter). However, when it is one's spouse who is frequently complaining, it can become a sensitive issue in the relationship. The one who has to endure the complaints may take the criticism personally, and become upset.

When I became aware that my Finnish family and friends were sometimes sensitive to my criticism, I first tried to stop it completely. When that didn't work, I then tried keeping it within the circles of my foreigner friends. Sometimes when I was just fed up with some situation, I admit, I didn't try so much.

Being one who can "see through a brick wall in time", it eventually dawned on me that I had seen this kind of behaviour before coming to Finland. I remembered my experience with some very good Russian friends back home. I recalled that they were very often criticizing something about Canada, or Canadians. 

The educational system!

Despite having a great love for Canada, I was somewhat aware also of its many defects and deficiencies, and so I never took such comments much to heart. Rather, I remember just feeling a bit confused.

Was their educational system really so much better than ours? (Likely.)

Were their professionals more efficient in their work life? (Possibly.)

Could their apples and potatoes really taste so good? (Hmmm... I really must visit Russia one day.)

My experience was the same with other friends who immigrated to Canada from different parts of the world. Though they had some good things to say about their new country, there was also frequent criticism.

Only after moving my life from Canada to Finland was I really able to understand. (The brick wall, remember?)

Even with so many very good things which come with living in Finland, still, for many, complaining, criticizing - yes, even whining at times is a way to deal with the stress and change that comes with moving one's life to another country.

To try look at it from this point of understanding may be helpful for those with a spouse, or friend, from another culture. That when he or she feels the need to complain about something, the listener is patient, and doesn't take the criticisms personally.

To understand that most people, when faced with such a big life change, may in some degree or another feel the need to unburden themselves through complaining about the differences of their new environment. If we give patience and understanding, it is more likely that in time the person will adapt well, and learn to love their new home.

It is my experience that when my husband and friends have been patient with my complaining, often what was born in my mind almost immediately, after the initial relief of "letting it all out", was an ability to see the other side of the issue - the positive things.

Of course, it is important to keep in mind that some grievances may not have any valid basis (the chicken remark comes to mind). However, many will have roots in a real problem, and every country has its own particular ailments.

Adapting to the ways of a new country is a process. For some it may be very quick, and for others it could take more time. I still have times when I feel the need to state my grievances. In these situations, I try to keep it within the circles of my foreigner friends, so as to spare any possible, and definitely unintended, hurt feelings.

Though my process has been long, and occasionally still some need to complain remains, there is an important addition to it  - an appreciation and love for the good qualities of the people of the country, and their enriching influence on my own personality. And this is largely in thanks to a very patient husband and supportive friends, who have allowed me the process. 

(Michelle Kaila)

Jo kauan on tiedostettu sellainen ikävä tosiasia, että asenteilla on taipumus koventua vaikeina taloudellisina aikoina. Asenteiden koveneminen koskee usein kaikkea valtavirrasta poikkeavaa ja erilaista. Tämä on näkynyt muun muassa asenteissa maahanmuuttajia kohtaan. Nämä asenteet ja ennakkoluulot koskettavat monia kantasuomalaisia esimerkiksi tuttujen, ystävien mutta myös oman puolison tai lasten kokemusten kautta.

Meidän kahden kulttuurin perheemme on ulkopuolisesti täysin valtavirtaan istuva kantasuomalainen perhe. Minun on ollut vaikea samaistua tuttavieni kokemaan ulkopuolisuuden tunteeseen tai heidän kohtaamaansa rasistiseen käyttäytymiseen, vaikka olen itsekin kokenut ajoittain ulkopuolisuutta ulkomailla asuessani. Suomessa olen kuitenkin aina saanut ollut rauhassa kenenkään kyseenalaistamatta minun kuulumistani tänne. Myös puolisoni on saanut olla suhteellisen rauhassa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lapseni ovat perineet ulkonäkönsä enemmän minulta, joten minun ei ole tarvinnut kantaa huolta heidän mahdollisesti kohtaamista ennakkoluuloista, rasismista eikä niihin liittyvien huutojen tai ikävien kommenttien seurauksista heidän identiteetilleen. Eräänä päivänä sattui kuitenkin jotakin kummallista, joka vaikutti minuun voimakkaammin, kun olisin voinut kuvitella. 

Olimme perheemme kanssa pysäkillä odottelemassa bussia ja puhuimme keskenämme puolisoni äidinkieltä. Pysäkille saapui aivan tavallisen näköinen naishenkilö. Nainen seisoi pysäkillä aikansa, kunnes hän äkkiä tokaisi ihmettelevänsä, miksi emme mene takaisin omaan kotimaahamme. Tilanne tuli niin yllättäen, ettemme keksineet siihen mitään kovin järkevää sanottavaa. Tyydyimme vain vastaamaan, että emme ole kotoisin naisen ehdottamasta ”kotimaasta”, ja vaikka olisimmekin, ei ole naisen asia murehtia sitä, missä me asumme. Nainen kuitenkin väitti kiivaasti tunnistavansa meidät puhumastamme kielestä ja ilmaisi uudelleen ihmettelevänsä, mitä teemme Suomessa. Kukaan perheestämme ei puhu sanaakaan naisen väittämästä kielestä eivätkä kyseessä olleet kielet edes muistuta toisiaan.

Kyseinen välikohtaus jäi vaivaamaan mieltämme pitkäksi aikaa. Puolisolleni tilanne ei ollut niin vieras, mutta minut se yllätti täysin. Vaikka tuttavamme kehottivatkin meitä jättämään asian omaan arvoonsa, asia jäi vaivaamaan meitä. Puolisoni oli turhautunut ja kiukkuinen, koska ei osannut tilanteessa puolustautua hyvin. Itse olin hämilläni niistä tunteista, jotka minun ja lasteni suomalaisuuden yllättävä ulkopuolisen kyseenalaistaminen herätti minussa. Ei pelkästään kansallista identiteettiämme ollut kiistetty vaan lisäksi meille annettiin täysin vieras identiteetti. Tätähän toki tapahtuu jatkuvasti ihmisten mielissä, mutta harvemmin olen kuullut niitä lausuttavan ääneen. 

Olen itse aina pitänyt lasteni kaksikielisyyttä rikkautena, ja tapaus sai minut pohtimaan myös asian toista puolta. Vieras kieli voi merkitä myös erilaisuutta ja synnyttää ihmisissä ennakkoluulojen sävyttämiä reaktioita. Toisilla kielillä vaikuttaa lisäksi olevan toisia parempi status. Jos ihmisellä on vahvoja ennakkoluuloja tiettyä ihmisryhmää, kieltä tms. kohtaan, faktoilla tai järkipuheella ei ole tälle henkilölle mitään merkitystä. Omat lapseni eivät onneksi tilanteesta säikähtäneet, mutta toisinkin voisi käydä. Luulen, että jos vastaavia kokemuksia tulisi riittävän usein, ei lapsikaan mielellään enää puhuisi vierasta kieltä julkisilla paikoilla. Paljon puhutaan lasten välisestä kiusaamisesta, mutta kyllä ne aikuisetkin valitettavasti tämän taidon osaavat!

Ihmisten kynnys omien ennakkoasenteidensa ja -luulojensa ilmaisemiseen suullisesti ja julkisesti tuntuu tämän kokemuksen ja kuulemani valossa madaltuneen. Toivon, että tämä tapaus jäisi yksittäiseksi omituiseksi kokemukseksi. Valitettavasti kuitenkin tiedän, että vastaavat ja paljon pahemmat kokemukset ovat Suomessa monelle arkipäivää. Erityisesti tämä koskee, kun asenteiden kohteeksi joutuvat lapset. Mietin, että jos minuun tämä pieni välikohtaus vaikutti näinkin voimakkaasti, miltä mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka joutuu jatkuvasti neuvottelemaan identiteetistään ja joukkoon kuulumisestaan tai vanhemmista, jotka joutuvat puolustamaan lastaan vastaavissa tilanteissa. Toivon, että meillä muilla olisi silloin tilannetajua ja rohkeutta puuttua asiaan.

(Miksu)

Oma kahden kulttuurin liittoni päättyi jo vuosia sitten. Erosin exästäni sovussa, ystävinä ja yhteisestä päätöksestä. Ulkopuolisten, taustastamme tietämättömien ihmisten silmissä olimme hyvin erilaisia, ja yhdessä vietettyjen vuosien varrella sain vastata lukemattomia kertoja kysymykseen ”mitä kulttuurieroja teillä on?” Suurin osa kysyjistä ei tarkoittanut kysymyksellään mitään pahaa, ei silloinkaan, kun jatkokysymyksistä kävi selville heidän ennakkoluulonsa ja stereotypiansa. 

Mitä kulttuurieroja meillä sitten oli? Kysymykseen oli aina hankala vastata, enkä tänäkään päivänä keksi kysymykseen muuta vastausta kuin naisten ja miesten roolit. Tämä ero ei tosin tullut vastaan arjessamme ja joskus "perinteiset" sukupuoliroolit kääntyivät suhteessamme päälaelleen: minä esimerkiksi tapoin exäni lähes hysteerisesti pelkäämät pienet ja vähän isommatkin ötökät, ja exäni pesi puolestaan niin astiat kuin lattiatkin. Näin meidän molempien kädet säästyivät: minun likavesiltä ja exäni hämähäkeiltä.

Exääni ei voi kuvata parhaalla tahdollakaan äijäksi, eikä machoileva, perinteinen, ”miehinen mies” ole koskaan minua viehättänyt. Omistuksenhaluinen ja mustasukkainen mies saa minut karkaamaan pikavauhtia takavasemmalle ja seksistiset puheet muuttavat komean miehen silmissäni susirumaksi. Minulla on nollatoleranssi sukupuolisovinismille ja naisten vähättelylle. ”Naiset ovat Venuksesta ja miehet Marsista” huuhaa saa minut korkeintaan hymähtelemään. Näissä asioissa olimmekin samalla sivulla exäni kanssa; olimme yhtä mieltä naisten ja miesten yhdenvertaisuudesta. Siitä huolimatta eräs sukupuolia koskeva aihe johti kiivaaseen kinasteluun aina kun siihen tartuimme.

Lastenkasvatus. Tyttöjen ja poikien kasvatus. Siitä me väänsimme kättä ihan tosissamme, vaikkei meillä lapsia ollutkaan. Exäni näki maailman erilaisena paikkana pojille ja tytöille. Kärjistetysti ilmaistuna: pojan maailma on tulvillaan mahdollisuuksia, tytön maailma tulvillaan uhkia. Pojan saattoi kyllä pukea pinkkiin ja tytön siniseen, mutta siinä missä pinkkiin puetun pojan saattoi päästää turvallisin mielin kulkemaan omia polkujaan, piti siniseen puettua tyttöä suojella ympäristön vaaroilta sekä pahoilta ihmisiltä lapsena ja nuorena.

Hypoteettisia kasvatustilanteita koskevat kinamme tuntuvat näin jälkikäteen huvittavilta. Kinoissamme hypoteettiset kaksosemme, tyttö ja poika, joutuivat erilaisiin arjen tilanteisiin. Lapsina kaksosemme kävivät yksin lähikaupassa ja teini-ikäisinä he ihastuivat, alkoivat seurustelemaan ja toivat kotiin ensimmäisen poika- ja tyttöystävänsä. Keskustelumme lähtökohtana oli, että minun mielestäni tytöille ja pojille tulee olla tilanteessa kuin tilanteessa samat säännöt, rajat, vapaudet ja oikeudet. Exäni taas näki asian siten, että koska maailma on hänen mielestään erilainen paikka tytöille ja pojille, piti tyttöjä myös suojella enemmän. 

Minun mielipide. Hänen mielipide. Minun näkemykseni. Hänen näkemyksensä. Minun arvoni. Hänen arvonsa. 

Meidän kinamme jäivät onneksi hypoteettiselle tasolle, eikä meidän tarvinnut koskaan vääntää aiheesta tosissamme. Meidän ei tarvinnut joustaa eikä tehdä kompromisseja. Meillä oli vapaus tuulettaa tuntojamme ja jättää asia silleen kun siihen – siltä erää – kyllästyimme. Kaikille pareilla tätä luksusta ei ole. 

Kulttuurierot eivät ole yhtä kuin ongelma. Kulttuurierot ovat paljon useammin elämäämme rikastuttava asia. Joissakin asioissa kulttuurierot kuitenkin aiheuttavat törmäyksiä. Sukupuoliroolit, sukupuoliin liittyvät odotukset, miehen ja naisen asema, kotitöiden jakaminen sekä tasa-arvoon liittyvät kysymykset näkyvät arjessamme ja siksi niihin mahdollisesti liittyvät erot nousevat helposti pintaan ja näkyviin. Onko edessä sitten uppotukki vai valtava jäävuori on sitten asia erikseen. Seuraavaksi tarvitaan joka tapauksessa asian tiedostamista, hyväksymistä, avointa ja rehellistä keskustelua sekä joustamista ja kompromisseja. Itselleni kompromissien tekeminen näissä asioissa olisi tosin ollut erittäin vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Siitä syystä olen aina uuteen, mielenkiintoiseen mieheen tutustuessani nostanut sukupuoleen ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset varhain esille. ”Ollaanko samalla sivulla? Ai ollaan, no hyvä, mennään vaan toistekin elokuviin.” Tai sitten: ”Ai ei olla edes samassa kirjassa? No ehkä tämä on uuden ystävyyden alku, mutta kumppaneiksi meistä ei kyllä ole.”

(Daffodil)

Lomanvietto on useissa perheissä tunteet pintaan nostattava tilanne: odotukset korkealla suunnitellaan vietettävän vihdoinkin sitä kuuluisaa laatuaikaa koko perheen kesken, mahtavista rantakeleistä sekä puolison ja lasten seurasta nauttien. Kun todellisuus tuokin tullessaan pariviikkoisen sateen ja riitelyn täyttämän rupeaman, huokaisee moni helpotuksesta, kun loma on vihdoinkin ohi ja on aika palata takaisin arkisiin rutiineihin.

Kaksikulttuurisissa perheissä lomanvietto tuo mukanaan lisäksi omat haasteensa, joita asiaan perehtymätön ei välttämättä tule edes ajatelleeksi. Ensiksi, lomakohteen valinta kaksikulttuurisessa perheessä tuo mieleen enemmänkin yksipuoluejärjestelmän entisessä Itä-Saksassa. Valinnanvapaus osoittautuu pelkäksi silmänlumeeksi, sillä todellisuudessa vaihtoehtoja on vain yksi: sen puolison kotimaa, jossa ei asuta vakituisesti. Toiseksi, tämän kyseisen puolison sukulaiset eivät epäröi käyttää mafian tutuksi tekemiä painostuskeinoja, mikäli perhe harkitseekin viettävänsä lomansa jossakin muualla. Lähes poikkeuksetta perhe päätyykin majoittautumaan sukulaisten huomaan, jotta nämä saisivat viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. 

Rentouttavan yhdessäolon sijaan edellä mainittu skenaario on tuomittu epäonnistumaan. Muutaman autuaan yhdessä vietetyn päivän jälkeen alkaa toista puolisoista ahdistaa omat (appi-)vanhempansa ja pienestä kinasta kehkeytyykin kunnon sukuriita. Silloinkin kun perhe omaa lehmän hermot eikä provosoidu sanaharkkaan serkunkumminkaiman kanssa, on heidän pidettävä mielessä, että omat suunnitelmat ystävien tapaamisesta on syytä unohtaa. Aikaa ei nimittäin liiemmin jää yli pakollisilta sukuloinneilta ainakaan ilman, että joku loukkaantuisi verisesti. Silloin lopputulos on taas edellisen esimerkin kaltainen. 

Kohdemaan suuri etäisyys kotoa tuo sekin omat lisäjännitteensä kahden kulttuurin perheiden lomanviettoon, varsinkin jos perheeseen kuuluu pikkulapsia. Ikivihreä klassikko vanhempien painajaislistan kärkisijoilta on tuntikausien oleskelu yläilmoissa pikku-tuittupään kanssa. Tuittupään, jonka vaippaan törähtää takuuvarmuudella tuutintäydeltä sitä itseään heti kun kuulutus liikkumisen estävästä turbulenssista kajahtaa lentokoneen matkustamossa.

Palataanpa vielä hetkiseksi edellä mainitun kaltaiseen lomaan ja sitä seuraavan kotiinpaluun tuomaan riemuun. Ehkä parasta kotiinpaluussa on - vaikkakin valitettavan nopeasti unholaan painuva - huomio siitä, ettei arki itsessään, niin yksi- kuin monikulttuurisissa perheissäkään,  olekaan hullumpaa. Ihan oikeasti.

(Cultura)