​Toinen ihminen on aina tavalla tai toisella itselle mysteeri. Jopa kaikista läheisin jää aina osittain tuntemattomaksi, koska kaksi ihmistä ei voi koskaan jakaa täysin yhteistä menneisyyttä ja samoja ainutlaatuisia lapsuuden muistoja. Minä luulin lapsena tuntevani nyt jo edesmenneen äitini läpikotoisin ja vasta vanhempana olen ymmärtänyt, miten vähän häntä lopulta tunsin ihmisenä. Mummoni, isäni ja tätini kertomusten kautta mieleeni on muodostunut uusi kuva äidistäni ihmisenä ennen minua.

Erilaiset muistot aktivoituvat elämämme eri vaiheissa. Kuulin eilen omakohtaisen tarinan siitä, kuinka vanhemmaksi tuleminen voi herättää tarpeen matkata ajassa taaksepäin, tutustua menneisyyteen ja peilata omaa vanhemmuutta ja kasvattajuutta omaan historiaan. Matka ei aina ole helppo, mutta sille lähtiessä yllättävätkin pienet asiat, esineet tai vaikka tuoksut voivat avata portteja menneisyyteen ja auttaa tuntemaan ja ymmärtämään itseään paremmin. Mitä paremmin tunnen oman menneisyyteni ja juureni, sen vahvemman perustan voin rakentaa myös lasteni identiteetille.

Yhtä tärkeää on minusta tuntea myös puolisoni historiaa. Haluaisin voida matkustaa ajassa taaksepäin nähdäkseni saman, mitä hän lapsena ympärillään näki, haistaa samat tuoksut, kuunnella samoja ääniä, tietää miltä tuntuu leikkiä piilosta, kun hetkenä minä hyvänsä voi maa täristä tai vaikka tulivuori purkautua! Tunnen puolisoni tässä ja nyt, mutta haluaisin myös paremmin ymmärtää sitä matkaa, jonka hän on tehnyt ennen kuin päätyi minun rinnalleni. Haluaisin voida avata sen oven, jonka takaa avautuu jotain uutta ja tuntematonta. Tunnen myös lievää mustasukkaisuutta siitä, että on ihmisiä ja paikkoja, jotka tunsivat puolisoni ajassa ennen meitä. Haluaisin kysyä heiltä niin paljon, vierailla niissä paikossa, oppia tuntemaan puolisoni paremmin ja jos vain mahdollista, rakastaa häntä vieläkin enemmän, puolisonani, lasteni isänä, kokonaisena ihmisenä. 

(Isla)

Kun aikoinani olin lähdössä vuodeksi vaihtoon ulkomaille, olin juuri aloittanut seurustelun silloisen suomalaisen poikaystäväni kanssa. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään ja tapailleet teinivuosina lyhyen aikaa mummoni asuinpaikkakunnalla, missä kesäni lapsena ja nuorena vietin. Pitkästä (300 km!!!) välimatkasta johtuen, suhde jäi kesäromanssiksi, vaikka muutto mummon luo silloin vanhempieni kauhuksi mielessäni kävikin. Suhteemme päättyi, mutta sen liekki jäi kytemään, ja nyt maailmalle lähtöni kynnyksellä, olin umpirakastunut. Tuo voima halusi kaikin tavoin pitää jalkani Suomen kamaralla. 

Olin suunnitellut ulkomaille lähtöä pitkään ja sen avulla toivoin myös voivani käsitellä elämässäni hiljattain tapahtunutta suurta menetystä. Kaikki ystäväni ja sukulaiseni yrittivät hienovaraisesti vihjailla minulle, ettei omaa unelmaansa kannata uhrata kenenkään toisen vuoksi varsinkaan niin nuorena (olin silloin 24-vuotias ja omasta mielestäni täysin aikuinen!). Järki ja sydän puhuivat kuitenkin eri kieltä, ja vain oma määrätietoisuuteni ja itsepäisyyteni saivat minut pitämään päätöksestäni kiinni. Lopulta päädyimme lähtemään matkaan yhdessä. Poikaystäväni lopetti työt, myi rakkaan moottoripyöränsä ja niin me lähdimme yhdessä kohti tuntematonta.

Voi kuinka vähän silloin elämästä ja parisuhteesta tiesinkään! Nykyisessä tehokkuutta palvovassa maailmanmenossa voisin suositella kaikille niille, jotka eivät halua tuhlata parisuhteeseen aikaansa turhaan selvittääkseen onko sillä tulevaisuutta, lähtemään yhdessä asumaan ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi. Ja mielellään maahan, missä mikään ei toimi niin kuin on suunniteltu! Muutamassa viikossa olimme käyneet läpi ne kaikki ongelmat, mitä parisuhteessa normaalisti tulee eteen ehkä parissa kolmessa vuodessa. Noin kaksi kuukautta siitä, kun olin ollut umpirakastunut, tunteeni poikaystävääni kohtaan olivat muuttuneet katkeruudeksi, mustasukkaisuudeksi ja vihaksi. Suhteemme päättyi ja poikaystäväni palasi Suomeen yksin.  

En kadu kuitenkaan yhtään, että asiat menivät niin kuin menivät. Niiden johdosta tapasin lopulta elämäni oikean rakkauden, ulkomaalaisen mieheni ja lasteni isän. Puolisoni jätti taakseen työnsä, ystävänsä, omaisuutensa ja silloisen elämänsä muuttaessaan kanssani kohti tuntematonta. Välimatka kotimaidemme välillä kasvoi tuhansiin kilometreihin, mutta se ei estänyt meitä olemasta yhdessä, ei kulttuurierot, ei eri äidinkieli eivätkä matkamme varrelle sattuneet monet vastoinkäymiset. 

Toki silläkin on varmasti vaikutusta, että nyt emme molemmat ole täysin vieraalla maalla vaan minun kotimaassani. Olen voinut toimia tukena puolisolleni paljon paremmin kuin aikanaan poikaystävälleni, kun olin itsekin täysin pihalla. Silti uskon, että kyse ei ole pelkästään siitä. Samasta määrätietoisuudesta ja itsepäisyydestä, joka aikoinaan sai minut maailmalle lähtemään, olen hyötynyt myös parisuhteessani (hyvässä ja pahassa)! Onnistuneeseen parisuhteeseen vaikuttaa niin moni asia, kuten persoonallisuus, ikä ja elämänkokemus, elämän varrella koetut onnistumiset ja pettymykset, ilot ja surut sekä entiset parisuhteet. 

En enää ole katkera aikaisemmille poikaystävilleni enkä voi ajatella päättyneitä parisuhteitani epäonnistuneeksi. Ilman niitä en ehkä olisi koskaan tunnistanut puolisoani sielunkumppaniksekseni. Jokainen entisistä parisuhteistani on opettanut minua olemaan parempi elämänkumppani puolisolleni ja siitä olen niille aina kiitollinen!

(Marianne)

I am a love immigrant from Taiwan and have lived in Finland for three and a half years. I used to be a workaholic, who dismisses the idea of marriage. After several heartbroken I met my Finnish husband unexpectedly which I’ve never imagined before. I was 35 and I had really put up a lot of courage to make the hard decision to give up my beloved families, friends, job (and salary!) and all my ties back at home to come to Finland. It was really a hard decision for me.

To me, marriage is a covenant, that only through consistent mutual contribution and hard effort, can we create a win-win situation for both of us. Before we got married, my husband and I thought that we had a very good understanding of each other’s background, values and families but only after we went through a pre-marriage counselling program through a church in Taiwan, we found out that there was still much to learn for us. Luckily our mutual understanding has become deeper and deeper ever since.  


Culture shock and difference have nourished my life and even brought the birth of a book!

Even though I really like the Finnish culture and I had think hard and prepare a lot for this marriage abroad, my arrival here in Finland still give me tons of culture shock, amazement and challenges. To record all these special experiences, as well as to continuing to improve my Chinese writing skill, I’ve since set up a blog writing about all the positives and negatives things that I’ve went through. I’ve learnt a lot through writing this blog and luckily a small group of supporter for the blog has grown and the interactions with them gave me a lot of feedback and encouragement. Last year during my visit back home, I was then offered this chance to publish my experiences here in Finland to share with more people back in Taiwan.

In Taiwan, people long for different perspectives and foreign culture and especially, Finnish design and its education system is rather famous amongst the general public. Also a growing number of people has come to believe that interracial marriage is now trending and ever more acceptable. For me, I’ve found a brand new set of value here in Finland and I want to convey these values to my reader back at home.

My book is about "intercultural issue" such as intercultural marriage, life style, design, local color and self growth. The book is written in a bibliography style, mostly consist of dialogues between me and my husband. I try to write it in a humorous way to describe my life experiences, as well as my reflection on the conflicts between my husband and myself and the two cultures, what values I used to have that has changed, and what I consider to be unique and must keep. Maybe, through these conflicts and reflections, I can invent a new culture which describe the goods of interracial marriages.

Through writing and photography, I had the chance to get to know myself a bit more, and also to maintain the ties to my mother culture. I encourage all the immigrants to write about their experiences, so through writing, they may find new values in themselves and their position in the new society.

Two and a half years ago, my husband and I welcomed the fruit of our love, our daughter Ida. I’ve since entered a new stage in my life, and everyday Ida brings me new joys and surprises. While in Finland, I’ve learnt that being pregnant is not all about inconveniences, rather, a pregnant woman has so much creativity and potential to achieve, that what she can do, is almost unlimited. The wife can also take the active role in creating intimacy in the marriage. 

Be patient! Our job as parent is not to dictate or to control, but to give time, space and encouragement so the kids can grow at their own pace, naturally and freely. Once in a parent-teacher meeting, Ida’s teacher totally shocked me by pointing out … the harsh, strict “Asian” parenting that I’ve grew up under, has so much hold on me that I have unknowingly applied the same altitude to my child. How to raise a child in a bi-cultural family, has always been an interesting problem my husband and I tried to solve. Early in my pregnancy, I’ve often troubled myself on the potential difficult task of raising a mixed-blood child, questioning my own ability to meet the standard of a proper parent.

But in fact, it doesn’t matter where you live in the world, nor what background the parents came are, the most important factors to raise a healthy and happy child are the parents’ unconditional love and positive values. Similar to other countries in the Nordic, Finnish emphasize on children’s growth and education and I feel very grateful that I’ve the chance to learn how to become a confident, able and loving mother to my Ida. 

While living in Finland, there’s two Finnish proverbs that I’ve often find helpful: “Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo” - The beginning is always difficult, in the end stands the thank and “Rakkauden tunne on kuin aurinko molemmin puolen” - To be in love is to feel the sun from both sides. 

I wish to share these two proverbs with you being a love immigrant makes your life richer and more promising.

(Huan Ya, Chen Ketonen)

Aloin miettimään sitä, miten me tuomme parisuhteessamme esille molempien kulttuuria, etenkin nyt kun emme enää elä kolmannessa maassa, jossa me molemmat olimme vieraita, kaukana synnyinmaistamme. Tämä pohdiskelu sai alkunsa latinalaisamerikkalaisten elokuvien festivaali Cinemaissí:sta, jonka ohjelmistosta oli monta elokuvaa puolisoni synnyinmaasta. Ei ole vaikea arvata, että elokuvista meidän viikonloppu sitten koostuikin.

Puolisoni on Venezuelasta, mutta me olemme tavanneet ja asuneet yhdessä Panamassa. Vaikka olin ennen Panamaa asunut myös Meksikossa ja Ecuadorissa, ovat maiden väliset kulttuurierot kuitenkin huomattavat. Latinalainen Amerikka ei ole yksi ja sama kulttuuri, vaan kaikilla alueilla on omat erityispiirteensä, ja erot heijastuvat myös kieleen. Avopuolisoni ja hänen perheensä kautta espanjan kieleeni tartuukin joka päivä uusia venezuelalaisia sanoja ja ilmaisuja, ja olen päässyt oppimaan paljon maan arjesta ja tavoista.

Olemme yrittäneet aktiivisesti vaalia vähemmistöön kuuluvaa kulttuuria, ja siten jo Panamassa asuessamme puolisoni sai esimakua suomalaisesta ruoasta, ja järjestimmehän me myös suomalaishenkiset vappujuhlat sikäläisille ystäville. Panamassa asuvat venezuelalaiset sukulaiset ja ystäväpiiri puolestaan tutustuttivat minut moniin uusiin makuihin, ja heidän kauttaan sain myös toisen kotimaan. Nyt kun olemme muuttaneet Suomeen, syömme aamiaiseksi arepa-maissileipiä, ja samalla kun puolisoni harjoittelee innokkaasti suomea, minä opettelen tekemään quesillo-vanukasta.

Meidän suhteessamme on ollut tärkeää, että molemmat ovat olleet aidon kiinnostuneita toisen kulttuurista ja halunneet olla avoimia oppimaan uusia asioita. Olemme huomanneet, että vain sanat molempien kulttuurien vaalimisesta eivät riitä, vaan niiden on oltava myös aktiivisia tekoja, joiden kautta halutaan olla mukana toisen kulttuurissa. On luonnollista, että sillä tai jopa molemmilla, jotka asuvat synnyinmaansa ulkopuolella, on tarve synnyinmaansa kulttuuriin ainakin jollakin tavalla, ja jos pariskuntana voimme sitä aktiivisesti tukea, on suhdekin varmasti harmonisemmalla pohjalla.

(Anu Tyvijärvi)

As children, most of us are taught: If you can't say anything nice, don't say anything at all.

And so, whenever possible we silence the voice inside when it has something to say which does not sound so nice. But in some situations, despite the noblest efforts, it doesn't work. The not-so-nice voice which is suppressed seldom disappears, but on the contrary, has tendency to develop into some other unpleasant symptom - tension, bitterness, or frustration

Some time after settling in Finland, I began to notice something about myself, and in many friends of mine from various countries. We had a tendency to complain. Sometimes a lot. The subject of our criticism: Finns and Finland. 

And something one friend of mine had a particular frustration about:

(At which point I understood that there might have been otherwise a certain amount of stress involved.)

Of course one can try to take such complaints with a bit of humour (especially the latter). However, when it is one's spouse who is frequently complaining, it can become a sensitive issue in the relationship. The one who has to endure the complaints may take the criticism personally, and become upset.

When I became aware that my Finnish family and friends were sometimes sensitive to my criticism, I first tried to stop it completely. When that didn't work, I then tried keeping it within the circles of my foreigner friends. Sometimes when I was just fed up with some situation, I admit, I didn't try so much.

Being one who can "see through a brick wall in time", it eventually dawned on me that I had seen this kind of behaviour before coming to Finland. I remembered my experience with some very good Russian friends back home. I recalled that they were very often criticizing something about Canada, or Canadians. 

The educational system!

Despite having a great love for Canada, I was somewhat aware also of its many defects and deficiencies, and so I never took such comments much to heart. Rather, I remember just feeling a bit confused.

Was their educational system really so much better than ours? (Likely.)

Were their professionals more efficient in their work life? (Possibly.)

Could their apples and potatoes really taste so good? (Hmmm... I really must visit Russia one day.)

My experience was the same with other friends who immigrated to Canada from different parts of the world. Though they had some good things to say about their new country, there was also frequent criticism.

Only after moving my life from Canada to Finland was I really able to understand. (The brick wall, remember?)

Even with so many very good things which come with living in Finland, still, for many, complaining, criticizing - yes, even whining at times is a way to deal with the stress and change that comes with moving one's life to another country.

To try look at it from this point of understanding may be helpful for those with a spouse, or friend, from another culture. That when he or she feels the need to complain about something, the listener is patient, and doesn't take the criticisms personally.

To understand that most people, when faced with such a big life change, may in some degree or another feel the need to unburden themselves through complaining about the differences of their new environment. If we give patience and understanding, it is more likely that in time the person will adapt well, and learn to love their new home.

It is my experience that when my husband and friends have been patient with my complaining, often what was born in my mind almost immediately, after the initial relief of "letting it all out", was an ability to see the other side of the issue - the positive things.

Of course, it is important to keep in mind that some grievances may not have any valid basis (the chicken remark comes to mind). However, many will have roots in a real problem, and every country has its own particular ailments.

Adapting to the ways of a new country is a process. For some it may be very quick, and for others it could take more time. I still have times when I feel the need to state my grievances. In these situations, I try to keep it within the circles of my foreigner friends, so as to spare any possible, and definitely unintended, hurt feelings.

Though my process has been long, and occasionally still some need to complain remains, there is an important addition to it  - an appreciation and love for the good qualities of the people of the country, and their enriching influence on my own personality. And this is largely in thanks to a very patient husband and supportive friends, who have allowed me the process. 

(Michelle Kaila)