Duo kahden kulttuurin perheille
  • Etusivu
  • Duo Kirjasto
    • Kahden kulttuurin lapsi
    • Kaksikielisyys
    • Kriisit ja ero
    • Nettiluennot
    • Oppaat ja ohjeet
    • Parisuhde ja perhe
    • Tilastot ja tutkimukset
    • Vaikuttaminen
    • Vanhemmuus
    • Duo Library (material in English)
  • Intercultural divorce (English)
  • In english

Duo Blogi

Toisen varassa

2/9/2020

 
Picture
Daniel Builes ja vaimo Susanna matkailivat vuoden verran Latinalaisessa Amerikassa ennen asettumistaan asumaan Suomeen.

”Riippuvuus puolisosta on nykyihmiselle vaikea rooli”

Oleskelulupaa odottaessa ja ensimmäisinä vuosina uuteen maahan rakkauden perässä muuttanut joutuu usein tukeutumaan puolisoonsa. Suomalainen puoliso kantaa vastuuta taloudellisesti ja monien käytännön asioiden hoitajana. Maahan muuttaneen ammatti-identiteetti ja ihmissuhdeverkostot ovat voineet jäädä kotimaahan. Tämä on monelle kahden kulttuurin parille kova sopeutumisen paikka.  
Oleskelulupaa odottavan tuoreen maahanmuuttajan elämä Suomessa on yleensä aluksi kaukana ”vanhasta normaalista”. Vaatii paljon omaa aktiivisuutta täyttää päivänsä tekemisellä sen sijaan, että vain odottaisi päätöstä oleskelulupahakemukseen. Tämä tarkoittaa yleensä vähintään puolen vuoden jaksoa epävarmuudessa.

”Etsin tapoja olla aktiivinen. Lähdin vapaaehtoiseksi Punaiseen Ristiin ja Espoon kierrätyskeskukseen. Olen löytänyt jalkapalloseuran. Ystäviä on löytynyt esimerkiksi Familian kautta. Nämä ovat auttaneet pitämään mielen virkeänä ja terveenä. Elämä sujui oli jo aika normaalisti, mutta sitten tuli koronavirus” kertoo Daniel Builes tämän kevään tunnelmistaan. 

Kolumbiasta kotoisin oleva Builes asuu Espoossa suomalaisen vaimonsa Susannan kanssa. Koronan tuomien muutosten lisäksi perheeseen onneksi tuli oleskelulupa tänä keväänä noin viiden kuukauden odotuksen jälkeen. Builes on opiskellut suomenkieltä Familiassa ja käynyt kielikahvilassa kotikaupungissaan.

Suomalais-kolumbialainen pari on matkustanut ja työskennellyt vuoden verran yhdessä Latinalaisessa Amerikassa ennen asettumistaan Suomeen viime vuonna. Builes on asunut jo aiemmin Suomessa suoritettuaan täällä maisterintutkintoon kuuluvan harjoittelun. Hän on kemian insinööri, joka aiemmin työskenteli kolumbialaisessa kemianteollisuuden yhtiössä. ​

”Oleskeluluvan odotusaikana olin äkäinen ja se aiheuttaa tietysti pulmia suhteeseen. Välillä mielessä kävi, että pitäisikö lähteä takaisin kotikaupunkiin, jotta saisi entisen elämänsä takaisin.”

​Mielialat vaihtelevat

Identiteettiä pitää rakentaa uudessa maassa uusiksi niillä spekseillä, jota siinä tilanteessa on käytettävissä. Odotusaikana työtä ei saa tehdä ja oman alan töiden löytäminen vie maahanmuuttajalta usein pitkän aikaa.

”Kun on ammattilainen ja taitava siinä mihin olet kouluttautunut, on turhauttavaa olla sidottu kotiin. Sitten tietysti purat turhautumisesi ensimmäiseen lähellä olevaan ihmiseen, ja Susanna on joutunut tulemaan sen kanssa toimeen”, Daniel Builes kertoo ja lisää, että oleskeluluvan saamisen jälkeen olo on ollut vapautunut ja mieli myönteisempi tulevaisuuden suhteen.

Parisuhdekeskus Katajassa asiantuntijana työskentelevä pari- ja perhepsykoterapeutti Kaisa Humaljoki työskentelee esimerkiksi sellaisten parien kanssa, joiden elämään on tullut jommankumman puolison sairaus. Hän sanoo, että parisuhteeseen ilmaantunut epävarmuus herättää paljon tunteita ilosta epätoivoon sekä  haastaa puolisoita kestämään ja jakamaan näitä tunteita keskenään. Epävarmuuden sieto on oleellinen taito tilanteessa.

”Ja mielialathan vaihtelevat. On erilaisia päiviä – hyviä ja toiveikkaita tai epätoivoisia. Kumppaneilla nämä saattavat lisäksi mennä eritahtisesti, mikä tuo lisää vaikeutta suhteeseen. Toinen saattaa olla masentunut ja toinen haluaisi ottaa jo kevyemmin, nautiskellen ja eläen tätä päivää”, Humaljoki kuvailee.

Asiantuntija muistuttaa, että kumppanit ovat lisäksi erilaisessa asemassa. Ulkomailta muuttaneella on koko maahanmuuton iso prosessi läpi käytävänä, vaikka se olisikin mieluinen ja haluttu prosessi. Myös suomalaisen puolison elämä on mennyt uusiksi uuden siipan myötä ja arki pitää saada sujumaan.     

​Raha ja riippuvuus toisesta ahdistaa

”Danielille on ollut vaikea hyväksyä sitä, että minä hoidan kaikki kulut. Raha ei minulle ole mikään iso tai tärkeä asia. Hänelle se taitaa merkitä enemmän. Välillä hän on sanonut, että kokee olevansa kuin loiseläjä ja minä olen muistutellut, että älä huolehdi, tämä on väliaikaista”, Builesin vaimo Susanna kertoo. ​
Picture
Mies haluaisi käyttää taitojaan yhteiskunnan hyväksi, mutta ei oleskeluluvan odottajana oikein pysty sitä tekemään. Työnteko-oikeuden Suomeen tullut saa vasta oleskeluluvan myötä.
​
Vaikka maahan muuttaneella olisi kotimaansa oloissa huomattaviakin säästöjä tullessaan Suomeen, täällä pelkkä bussilippu maksaa todennäköisesti kymmenen kertaa enemmän ja säästöt kuluvat nopeasti.


Kaisa Humaljoki sanoo, että sukupuolella on usein vaikutusta siihen, miten tilanne koetaan. Perinteisinä pidetyt sukupuoliroolit voivat kääntyä ylösalaisin. Nainen saattaa päätyä perheen elättäjäksi ja mies hoivaajaksi tai vastaamaan kotitaloudesta.

”Vaikka länsimaisessa yhteiskunnassa sukupuolirooliodotukset voivat olla vähäisempiä, kyllä ne silti usein vaikuttavat”, Humaljoki arvioi.

Arki tulee suhteeseen

 ”Jos puhutaan työikäisistä ihmisistä, riippuvuus toisesta voi olla hyvin vaikea rooli omaksua”, Humaljoki sanoo. Uuteen tilanteeseen sopeutumiseen vaikuttavat toki monet yksilölliset tekijät, kuten perimä, temperamentti ja se miten on elämässä aiemmin pärjännyt vastaavissa tilanteissa. ​

Pidemmän päälle parisuhteessa tulee eteen ns. eriytymisen vaihe, jossa kumppanit kaipaavat omaa itsenäisen aikuisen elämää omine harrastuksineen ja kiinnostuksen kohteineen.

”Vaikka eletään parisuhteessa, on tärkeää olla oma elämänalue. Joku oma identiteetin kohta, ettei ole aivan sataprosenttisen riippuvainen toisesta”, Humaljoki muistuttaa.

Eriytymisen vaiheessa kumppani muuttuu todelliseksi ihmiseksi ja varsin arkiseksi olennoksi. Ensin viehättävänä seikkailuna näyttäytyneet kulttuurierot voivatkin alkaa ärsyttää. Tässä parisuhteen vaiheessa neuvotellaan siitä, millaista kahden itsenäisen aikuisen yhteinen elämä on.

”Arki haastaa ristiriitojen ratkaisukykyä. Eriytymisen vaiheessa toisesta löytyy myös rasittavia, ei niin toimivia puolia. Näitä vaikeita kohtia suhteessa pitäisi pystyä yhdessä ratkaisemaan”, Humaljoki sanoo.
 
Teksti: Sanna Rummakko

What NOT to do in a multicultural relationship?

22/10/2019

 
Picture
Photo credit: IB Wira Dyatmika on Unsplash
We make mistakes because we’re human. How we choose to react to and handle these mistakes, however, builds our character and our relationships for better or for worse. I do not claim to know what is best for all multicultural relationships but the advice I give below are the lessons I have learned over time through my own personal experiences.

Don’t always assume you know what your partner is “really” saying

Words can have many meanings culturally as well as personally. The language we choose to communicate with should be considerate of the other person and sometimes, especially in multicultural relationships, you will have no idea beforehand that something you said, which you thought was harmless, could cause such a negative reaction. People can often be quick to react or feel hurt by certain words or phrases that evoke past negative experiences or feelings. We then cling to those specific elements and forget to listen to understand. We’d rather only listen to respond. This communication breakdown fails to resolve the issue. Without open and clear communication, we stay lost in translation and without compassion, we often fail to give our partners the benefit of the doubt.
 
As an American woman, I feel the English word “sensitive” can be very loaded and is often negatively used to belittle or to make others appear as weak. However, when my partner once used the Finnish word “herkkä” to describe me, which loosely translate to sensitive in English, my response was unnecessarily explosive because in that moment I could not consider how that word could be anything other than negative or even seen as a positive trait in Finnish language. We both had to exercise a lot of patience and compassion to overcome our misunderstandings and better understand one another.
 
If you feel upset by what your partner has said to you, it is important to explain how you feel but to also patiently and compassionately listen to their explanation. Maybe they meant something else entirely or even misused a word, particularly in a language that is not their native tongue. The best advice is to assume less and communicate more. 

Don’t be unwilling to compromise

​All relationships require compromise. In our romanticized modern societies, compromise is often seen as the antithesis to romance. However, as Alain de Botton, a modern philosopher, insists (somewhat tragically) that “choosing whom to commit ourselves to is merely a case of identifying which particular variety of suffering we would like to sacrifice ourselves for.” We, as humans, all have our complexities and we only fully start to understand them when we try to love and live with another complex individual. Often these complexities can be polar opposites.
 
Compromise is about learning to negotiate inevitable differences with a more kind, forgiving, and even humorous perspective. If we are not flexible in such a way, relationships will eventually break rather than learn to bend. 

Don’t lose your curiosity (in your partner)

This advice will apply more to couples who have been together for a long time. Our culture, our upbringing is second nature to us and more often in multicultural relationships we frequently learn what is completely normal to us is often entirely foreign to our partner. In the beginning of any relationship we eagerly listen to our partners stories and want to learn everything about them. However, at some point in the relationship we wrongly assume we have done enough “homework.” We believe we have figured out our partner and have very little more to learn. Nothing could be further from the truth.
 
We are always learning, and people change over time. The person you know and love now is not the same person you met years ago. This reality is so easy to forget but vital to remember.
 
After nearly six years together, my partner and I have certainly made our fair share of mistakes, but we always try to follow the advice above. We continuously recommit ourselves to building a relationship we both want to last. 

Jade Rosenkranz

REFERENCE
De Botton, A. (2016, May 28). Why you will marry the wrong person. The New York Times. Retrieved from: nytimes.com/2016/05/29/opinion/sunday/why-you-will-marry-the-wrong-person

JADE ROSENKRANZ
​I am an American and a recent graduate from the University of Helsinki currently living in Helsinki with my Finnish partner and our lovely dog, Luna.

Monikulttuurisessa parisuhteessa syyllisyys on kunniavieras

4/6/2019

 
Picture
Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi.

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.
​
Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta.

​Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi

Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani.
​
Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut.

​Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään

Picture
Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.
​
Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

​Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä

​Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle.

Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa.

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää.

(Asta Buchanan)

ASTA BUCHANAN

Asta Buchanan on suomalais-amerikkalaisen perheen äiti, matkalla tasapainoon kahden kotimaan kuin -kulttuurinkin välillä. Koti sijaitsee nyt Suomessa, kaipuun Kalliovuorten kupeeseen kulkiessa rinnalla. 'Kahden maan kansalaisia' -blogissaan Asta kirjoittaa arjen monikulttuurisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä sinivalkoisten lasien lävitse — mutta alkaako joukkoon sekoittua myös punaisen sävyjä tähtineen ja raitoineen?

Voit tutustua Astan blogiin 'Kahden maan kansalaisia' täältä!  

Kahden kulttuurin parien rakkauskyselyn tuloksia

14/2/2019

 
Picture
Leikkimielinen kahden kulttuurin parien rakkauskysely sai alkunsa hetken mielijohteesta, enkä sitä laatiessani osannut mitenkään kuvitella miten hienon vastaanoton se saisi! Vain somen kautta jakamani kysely sai muutamassa päivässä yli 30 vastausta, joita lukiessa sekä nauratti että itketti... onnesta. Lämmin kiitos kaikille oman tarinansa jakaneille!

Tarinoissa näkyy kansainvälisten rakkaustarinoiden koko kirjo: on pariskunta, joka tapasi New Yorkissa Columbia yliopiston kampuksella vuonna 1957, ja pari, joka tapasi viime vuonna Facebookissa. Tarinansa jakoi myös nainen, joka tapasi miehensä naisten leirillä Venäjän Joshkar-Olassa, ja nainen, joka rakastui mieheensä ensi silmäyksellä kirkkokonsertissa Senegalissa. Vastanneiden joukosta löytyy "tietenkin" myös Tinder-pari, ja pari, jonka rakkaustarina alkoi 31 vuotta ensitapaamisen jälkeen!

Kaikille Duo Blogin lukijoille toivotan iloista ystävänpäivää ja rakkaudentäyteistä Valentines Daytä!  <3

​Hanna Kinnunen

Ps. ​Lisää pariskuntien tarinoista kuulet tämän kevään ja kesän mittaan! :)

Mim ja Hele (Suomi & Irak)
​New York, 1957

I was helping him to find International House in Columbia University campus. We have been happily married for more than 50 years, have two sons and two grandsons.

Päivikki ja Kevin (Suomi & USA)
Mississippin yliopisto, 1983

​Päivikin ja Kevinin rakkaustarina alkoi kuitenkin vasta 31 vuotta myöhemmin!
​
​Olimme samalla luennolla ja rakastuimme. Minä tulin Suomeen samana vuonna takaisin. Kirjoittelimme muutaman vuoden mutta sitten yhteys katkesi. Löysimme toisemme uudelleen vuonna 2014 ja naimisiin menimme 2016.

Anette ja Maturuma (Suomi & Tansania) 
Helsinki, 1985

Ensi treffit oli sovittu Havis Amandan patsaalle. Odotin häntä yli neljä tuntia kauniina toukokuun päivänä. Siintä se meidän rakkaus alkoi. 

​Olemme naimisissa edelleen jo 33v. Ja meillä on neljä lasta ja neljä lastenlasta.

Teija ja Martin (Suomi & Ruotsi)
Tukholma, 1989

Olimme sattumalta samassa pöytäseurueessa. Kun aloimme keskustelemaan unelmistamme, muut ikään kuin hävisivät, vaikka istuivat edelleen saman pöydän äärellä... Oli vain minä ja hän. 

​Olemme olleet yhdessä 30 vuotta ja naimisissa 25 vuotta. Meillä on kaksi aikuista lasta, jotka kokevat kuuluvansa molempiin kulttuureihin. Alussa oli paljon haasteita, mutta jo vuosia on ollut seesteistä. Molemmat osaavat sujuvasti molempien kieliä.
Picture

S & Y (Suomi & Turkki)
​Alanya, 1996

Nappasin puolisoni baarista kainalooni turvakseni, jotta uskaltaisin yksin kulkea pimeän taipaleen hotellilleni. Ja siinähän tuo on viihtynyt jo reilut 20 vuotta.
​
Erilaisista taustoista ja lähtökohdista huolimatta meistä taitaa löytyä enemmän samanlaisuuksia kuin erilaisuuksia.

Eric & Marta (Italia & Saksa)
Kreikka, 1997

Erasmus students, what else?
​
Travelled all the way from Greece to Germany and Belgium to finally settle down in Finland...

Tom & Suzy (Canada & Suomi)
​Intia, 1999

About a week or so before we met and talked, I saw him in a crowd of thousands of people, and felt a connection. ​

After 15 years of marriage, we’re still a very mushy couple, with regular hilarious and crazy late night conversations. ​
Picture

Karoliina ja Charles (Suomi & UK)
Edinburgh, 2002

Tapasimme sattumalta opiskelija-asuntolan edessä. Olimme kumpikin lähdössä bailaamaan, mutta puolisoni seuralaiset tekivät hänelle oharit.

Eveliina ja Vadim (Suomi & Venäjä)
Joshkar-Ola, 2002

Olin töissä Komin tasavallassa, Syktyvkarissa. Matkustin sieltä naisten leirille yötä vasten bussilla. Tapasin ensi kertaa tulevan mieheni siis naistenleirillä! Hän sattui olemaan silloin siellä harjoittelussa.

Olemme olleet naimisissa 15 vuotta ja meillä on kolme lasta. Yhdessä olemme asuneet viidellä paikkakunnalla, nyt viimeiset 8 vuotta Espoossa.

Rika ja Mikko (Indonesia & Suomi)
​Istanbul, 2004

I was at that time a graduate student in Germany and on a holiday trip in Istanbul. My husband was at that time on his first travel journey in Asia and he started the trip in Istanbul. We met on the Bosphorus Cruise, which according to my husband, makes a really good story to tell people because Bosphorus is the river connecting Europe and Asia. Where east meets west. And me (from Asia) and him (from Europe) met for the first time exactly on that river.

We've been married for 10 years now with two boys aged 7 and 9.

Hetty ja John (Suomi & Uusi-Seelanti)
​Madrid, 2005

Yksin reppureissaavina päädyttiin samaan hostellin dormiin ja jatkettiin reissua yhdessä. Yhä yhteisellä matkalla.

14v, 27 maata, 2 lasta, 3 kieltä, nykyään koti Suomessa ja hostellien sijaan mielellään telttaillaan.

Black&white team (Suomi & Nigeria)
Dakar, 2006

Nigerialainen mies (tuleva puolisoni) oli esiintymässä kirkkokonsertissa Senegalissa. Olin katsomossa ja jo ensisilmäyksellä tiesin, että kuoron esilaulaja olisi tuleva mieheni. Nyt asumme Suomessa.

Celia (Ranska & Suomi)
Belgia, 2008

I thought it was so interesting that he was from Finland, I didn't know where it was exactly but it sounded exotic I did all I could for us to be friends. I think it worked :-p

Mrs Y ja Mr X (Suomi & Kanada)
Perth, 2008

We met over the fence, that separated our houses. We were neighbours, so I fell in love with the boy next door.

Our love is blended with cultural influences. We are individually shaped by the cultures we grew up in and together by the countries and friends we have met along the way. This has been a blessing, more than anything else. <3

T&A (Suomi & Ghana)
Lontoo, 2009

Tutustuimme netissä ja tapasimme Lontoossa. Menimme kävelemään puistoon. Olemme olleet nyt 10 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta. Katsomme yhdessä kohti tulevaa.
Picture

Emilia ja Mariano​ (Suomi & Argentiina)
​Helsinki, 2010

Olimme tavanneet työn merkeissä 2010, ja molemmille jäi hyvä fiilis toisesta. 2011 tapasimme aivan sattumalta uudelleen, baarissa, ja kaikki oli selvää samantien. 

Olemme naimisissa ja meillä on päiväkoti-ikäinen lapsi. Kulttuurieroja ei ole oikeastaan koskaan ollut; olemme todella samanlaisia persoonaltamme ja molemmat hyvin epätyypillisiä kansallisuutemme edustajia. Mieheni on joissain asioissa suomalaisempi kuin minä, ja minä joissain asioissa enemmän ”argentiinalainen” kuin hän.

Chiara ja Hannu (Italia & Suomi)
Facebook, 2011

We met online in a football forum :) I was studying Dutch at that time, and I thought he was Dutch, so I sent him a private message. We were online friends for over a year, until he decided to come to meet me in Roma. I went to meet him secretly, without telling it to my dad😁

Nadja ja Brian (Venäjä & Skotlanti, UK)
Helsinki, 2011

We talked for the first time two years after we first saw each other. We've been married for 5,5 years and have two small children.

N&M (Suomi & Uganda)
Kampala, 2012

Ensi hetkessä oli taikaa, joka muutti koko elämän suunnan.  

Kahden kulttuurin suhde haastaa pohtimaan monelta kantilta elämää, arkea, valtarakenteita, maailmaa. Vaikka yhteiskunnan rakenteet järkyttävät usein, on rakkaus omaan puolisoon vain kasvanut ja syventynyt vuosien varrella.

M&J (Suomi & Algeria)
Helsinki, 2013

Jenna ja Nadhif (Suomi & Zanzibar, Tansania)
Zanzibar, 2013

Me tapasimme ekan kerran 2006 jolloin suutelimme mutta emme nähneet toisiamme noin kahdeksaan vuoteen jolloin 2013 rakkaus syttyi kun tapasimme uudestaan,tosin emme muistaneet että olimme 2006 suudelleet toisiamme kunnes kaverimme siitä meille kertoivat nähtyään kuvia meistä 2014. Parisuhteemme on vahvistunut vuosi vuodelta.

M&K (Suomi & Brasilia)
Brasilia, 2014

Meillä oli yhteisiä tuttuja. Tavatessa jo tiesimme, että olemme samantyyppisistä perheistä ja meillä on samanlaiset arvot mm. miehen ja naiset rooleista, vaikka olemme täysin eri puolilta maailmaa ja olemme erivärisiäkin. Nämä asiat ovat tärkeimpiä yhteisen elämän onnistumiselle.

Laura ja Akash (Suomi & Nepal)
​Turku, 2014

Menimme naimisiin vajaa 3 kk ensitapaamisen jälkeen maistraatissa. Seuraavan vuoden ystävänpäivänä meillä oli perinteiset suomalaiset häät ja vuonna 2017 Intiassa käydessämme meillä oli myös hinduhääseremonia. Lapsia meillä on 2.

Rita ja Ryan (Suomi & USA)
Athens (Georgia), 2014

We met at a Mexican restaurant at a mutual friend’s niece’s 5th birthday party. The seat next to him was the only one left. He was too shy to give me his phone number, but later that night asked around for the address of the “after party” so he could come find me and give me his number on a business card.

We are having our second kid in April. We are total opposites (extrovert/introvert, night owl/early bird). Now we both live in Helsinki. He definitely seems to fit right in.

A+A (Suomi & Venäjä)
​Pietari. 2014

Meidän salaisuus :)

Tanja ja Sung Bok (Suomi & Etelä-Korea)
​Tampere, 2014

Tapasimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa yhteisien ystävien häissä kesällä 2014. Minä tunsin alkujaan morsiamen, hän tunsi sulhasen. Silloinen deittini ei muiden menojen vuoksi tullut mukaan, joten minun täytyi esittää sosiaalisempaa kuin oikeasti olinkaan ja yrittää löytää juttukaveri täysin tuntemattomien ihmisten joukosta. Onnekseni päädyin juttelemaan suomen kielestä ja partitiivista erään puvussaan erittäin komean ja kauniilla silmillä varustetun arkkitehtiopiskelijan kanssa. Nauroimme myös hänen Google-kääntäjällä suomeksi kääntämälleen onnittelukortille, jossa hän oli halunnut kertoa häälahjansa eli korealaisen koristesorsaparin merkityksestä.

Häiden jälkeen tapasimme seuraavan kerran juuri ennen joulua, kun olimme sattumalta matkalla Helsinkiin samalla junalla. Meillä synkkasi uskomattoman hyvin englannin kielikukkasista huolimatta, ja seuraavana keväänä aloimme virallisesti yhteisen, elämänmittaisen matkan. Naimisiin menimme kesällä 2018, jolloin mekin saimme oman monia onnellisia aviovuosia ja jälkeläisiä tuovan sorsaparin kotiimme.

Rintintin (Vietnam & Suomi)
​Helsinki, 2016

We met and ate in a Vietnamese restaurant in Itäkeskus. I was late 1 hour as I took wrong direction bus to the airport, Vantaa. At that time, Helsinki was still new country to me.  

I am very happy in our relationship. He is my great gift in this life and I am his treasure, according to him :).

Sarah ja Kaitsu (Saksa & Suomi)
​Espoo, 2016

We met in Hoplop so my older son could play while I was on a "date"...

We met online on Tinder and at first I thought he was gay cause he had some drawn rainbow pictures there.... Now we are patchwork and have a 1.5y old boy and I have from a previous relationship a 7y old boy.

Mr. and Mrs. B. (Suomi & Ghana)
Facebook/Joensuu, 2018

From the very beginning it was all clear: this is the man that I want!

Now we're married and expecting a little chocolate baby 💕


Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.
- Eino Leino

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisiako?

12/10/2018

 
Picture
Aino ja Mia kirjoittamassa uutta blogitekstiä Duo Blogiin.
Emmekö monikulttuurisina perheinä ole samanarvoisia kuin kantasuomalaiset ydinperheet?

Minkä takia miestemme kanssa joudumme kohtaamaan niin paljon rasismia ja ennakkoluuloja?

​Miksi vielä 2000-luvulla meidän täytyy todistella ihmisille, että puolisomme ovat ihan tavallisia perheen isiä ja aviomiehiä? 
​
Elämä kahden tai useamman kulttuurin perheessä poikkeaa välillä siitä, mihin valtaväestö Suomessa on tottunut. Se juontaa juurensa mm. siitä, että usein ulkomailla perheissä on tietyt työnjaot. Naiset hoitavat lapset ja kodin, kun taas miehet käyvät töissä, tuovat rahan ja ruoan kotiin. Miestemme kotimaassa se on enemmän sääntö, kuin poikkeus ja monelle nykysuomalaiselle asia on vielä vieras.

Usein kuvitellaan, että meidät on alistettu hoitamaan lapset ja koti, vaikka asia ei ole niin. Miehen ollessa töissä pitkän päivän on vähintäänkin kohtuullista, että vaimo kotona ollessaan pitää kodista myös huolen. On yleensä vaimon oma tai vähintäänkin yhteinen päätös ja myös etuoikeus, että saa hoitaa lapset kotona. Ei tarvitse pitää kiirettä sen kanssa, että lapset täytyisi saada hoitoon jo hyvin pieninä.

Picture
Perheemme lomalla Turkissa, mieheni kotikaupungissa Hatay-Dörtyolissa syyskuussa 2016. Kuvassa minä (Mia) ja mieheni.
Työpaikkoja on kyllä haastava löytää. Monet menevät siitä, mistä on "helpoin" ja perustavat oman yrityksen. Sellaiselle alalle, joka on tuttu ja turvallinen. Ei tarvitse kokea pettymyksiä työnhaussa. Nähdä niitä ennakkoluuloisia katseita. Toiset sitten, kuin onnenkaupalla löytävät suomalaisilta työnantajilta töitä.
​
​
Ihmisten ennakkoluuloinen ja rasistinen käytös muuten vaihtelee paikan mukaan.
 Asiakas kun menee pizzeriaan tai sellaiseen paikkaan, jossa olettaa "karvaranteen" työskentelevän tai oleilevan, on hän asennoitunut kohtaamiseen. Tuolloin käytös ei ole niin rasistista. Pientä kuittailua lukuun ottamatta.  Kun asiakas hyppää esim. taksiin, jossa ei oleta turkkilaisen kuskin olevan, asenne voikin olla täysin erilainen. Silloin kohtelu saattaa käydä aggressiiviseksikin. Ei kunnioiteta tämän tekemää työtä, eikä kohdella inhimillisesti.

​Kun miehillä on vapaata, he haluavat viettää kaiken aikansa perheidensä kanssa. Toisinaan tuntuu, että he laiminlyövät itseään sen vuoksi. Sosiaalinen elämä ja harrastukset jäävät vähälle. Ei raaskita irrottautua edes pariksi tunniksi perheestä, koska yhdessä vietetty aika on niin vähäistä. Lasten käydessä nukkumaan, mies saattaa ottaa itselleen hetken omaa aikaa ja lähteä käymään teellä/kahvilla jossakin kavereidensa kanssa.​
​

Meidän perheissä saamme vaimoina päättää itse töistämme, harrastuksistamme, ja muistakin menoista. Ei meitä ole alistettu. Kaikki pelaa ihan puolin ja toisin, ainakin viimeistään, kun siitä joskus vähän muistuttaa 😉 Meidän harkintakykyyn luotetaan.

Picture
Aino sanoo puolisollensa "kyllä" Kouvolan maisrtraatissa 9.12.2008
Vaatii tietynlaista luonteenlujuutta mennä yksiin voimakasluonteisen turkkilaisen kanssa. Toki varmasti Suomestakin löytyy vielä näitä kahden kulttuurin perheitä (joita myös duoperheiksi kutsutaan), joissa nainen on alistettuna kotona. Sitä emme kiellä, mutta se on nykypäivänä kyllä melko vähäistä. Toisinaan on hyvin turhauttavaa, kun joutuu todistelemaan muille, että minulla on ihan yhtä hyvä mies kuin sinulla, vaikka onkin syntyjään muualta.
​

Tästä päästäänkin siihen, että mitäs kun kyseessä on kantasuomalainen ydinperhe, jossa vaimo on alistettu. 
Mies on ehkä väkivaltainen, henkisesti tai fyysisesti. Asiaa hyssytellään. Varmaan kaunistellaankin. Säälitään eikä uskalleta kohdata asiasta vaimoa, saati miestä. Duo-perheissä tilanteen oletetaan olevan aina tämä: ”Sehän on ihan väistämätöntä!” 
​
”Nyt joku murisee siellä, että: "En mä kaikista niin ajattele. Vain joistain tietyistä." Niin, mihin se raja vedetään? Ja sit juorutaan, kuiskitaan, huudellaan. Kerrotaan kaverille ja sen kaverin kaimalle. Haukutaan, syytellään.  Kuitenkin jokainen sisimmässään tietää, ettei asia pidä paikkaansa. Vielä ajatellaan, että se on ihan ok puhua tuollaisia, et kyllä ne sen kestää.

Onneksi on tarjolla vertaistukea. Samankaltaiset hakeutuvat toistensa luokse. Jakavat tuntojaan ja murheitaan. Heitä ymmärretään. Ei kyseenalaisteta tai väheksytä. Maassamme toimii erilaisia järjestöjä ja yhdistyksiä, jotka tukevat erityisesti kahden kulttuurin perheitä, yksi niistä on Familia ry.


On lohdullista tietää, ettemme ole yksin. Tuhannet muut kärsivät samoista murheista ja käyvät läpi samoja haasteita ja tuntemuksia. Toiminta kasvaa vuosivuodelta, mutta sen eteen pitää vielä tehdä paljon, että ihmisten tietoisuus kasvaa ja suhtautuminen muuttuu.

Blogimme tärkein tavoite on auttaa tässä tehtävässä ja siksi halusimme kertoa ajatuksistamme ja kokemuksistamme myös Duo Blogissa. Joten suvaitsevaisempaa lokakuuta koko jengille! Pidetään lippu korkeella ❤️

​Terkuin Aino ja Mia

Aino ja Mian Kahden kodin kuiskauksia -blogi

Aino ja Mia kirjoittavat Kahden kodin kuiskauksia -blogia. Tekstit kertovat Hämeenlinnassa asuvien monikulttuuristen perheiden arjesta.

Mia
Hei, olen Mia 30 vuotias äiti ja vaimo Hämeenlinnasta! Perheeseemme kuuluu minun ja  turkkilaisen mieheni lisäksi kaksi poikaa. Kohta 6v ja 2.5v. Olen lähihoitaja. Työskennellyt vanhusten kanssa usean vuoden ajan, mutta nyt olen hoitovapaalla ja lasteni kanssa kotona. Toimimme tukiperheenä lähinnä viikonloppuisin. Blogin puolella olemme vasta aloittelijoita, tosin ajatuksen tasolla tämä on muhinut minulla jo pidemmän aikaa. Hyvä ystävä, samat arvot ja ajatusmaailma niin siitä se ajatus lähti. Blogimme on saanut ihanan vastaanoton.

Aino
Olen Aino, 36 vuotias äiti Hämeenlinnasta. Perheeseen kuuluvat tytöt kohta 4v ja kohta 6v. sekä Turkin kurdilainen mies. Olen alun perin Kouvolasta ja Hämeenlinnaan muutimme kesäkuussa 2017. Hyvin olemme viihtyneet. Olen koulutukseltani parturi-kampaaja-maskeeraaja, mutta nivelteni takia en voi työskennellä unelma-ammatissani. Lapset, bloggaus, harrastukset ja koti pitävät minut kiireisenä. 

Mietin pitkään mielessäni, että miten voisin kertoa muillekin perheemme arjesta ja haasteista joita kohtaamme. Keväällä kerran kävimme Mian kanssa leikkimään ajatuksella ja pohtimaan mitä keksisimme. Mia kertoi, et on pidemmän aikaa jo haaveillut blogista. Mikä sen hauskempaa kuin kirjoitella omia tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia tästä elämästä. Niinpä perustimme suvaitsevan ja monikulttuurisen äitien blogin!

Playing ping-pong

2/7/2018

 
Picture
Mr. Hubby and I are from two worlds. As some of you know, he’s a Finn and I’m South Indian. Though neither is a true representative of what we supposedly represent, (or so we individually believe). But, as the days of being married go by, we seem to be in some kind of match. Neither of us is “sportive”, but each thinks they are the ones being a good sport. But, it seems that we’ve been playing a ping-pong of sorts. Every answer or thought must be replied to by a fitting response launched by other. Not in vengeance or anger, but, the pattern is just how it seems to be — a game that must be played. Not for wins or tournaments, just a pong for a ping.

And through those very same sportive eyes, I find that other married couples also seem to be playing this game, too. It takes a Mr. Husband and a Mrs. Wife to play. No mixed doubles are allowed: you can’t pair up husbands against wives. But, yes, you can have sideline referees. It takes a special couple to play this game.

Game Prerequisites


  1. The game works best if Husband and Wife are from two different cultures. 
    The more geographically further apart the cultures, the better.

  2. Either the husband or wife must reside in the other half’s city or country.
  3. Either the husband or wife must be “familiar” with the native language of their fair spouse. Special points can be added if the level of familiarity hinges on the border of unfamiliar.
  4. No enemity or grudge must be beholden or held against any member on the other side of the net.

Few Notes:
The net exists, but it gets constructed only when a verbal volley is tossed to the opponent’s side of the table. All verbal tosses can be accompanied by hand or neck gestures. Bystanders and cheerleaders can accompany them with drumbeats, whoops or grunts that can indicate “See, that is exactly what I too was saying. Now, don’t you believe me?”


In this first brief missive, only a few types of special serve moves and play patterns will be discussed herewith, as follows.

The “No reply” Move


When one partner is asked a question in the first ping, a “No answer” can be the return pong. This is by far the most versatile. Depending on the type of culture, the return pong can have multiple interpretations. These can vary from: It’s your work woman, do what you need to do. Or, Why do you have to ask me each time, you already know my answer on this one. The repartee pong can be clarified.


Clarifying a No-reply


Danger occurs if, the return pong is along the lines of “<unintelligible consonant>+oh” . In Finnish, a Joo (pronounced Yoh) meaning yes, can sound just like the English “No”, especially when heard from the precincts of a kitchen with the veritable South Indian pressure cooker singing in its own steam, going hush-hush-shooooh. A steamy debate can ensue if the exact unintelligible consonant in question is not clarified before any action is acted upon. Most often the steamy debate coincides with the last shoooh of the steamy pressure cooker. Bring on full-tropical summer in Finland!


Types of interaction


Of course, the levels of interaction can be interpreted either from suave, silent Nordic and Scandinavian streams, or from highly expressive Italian or Greek realms. A no-reply can be a weighty response. Indifference. A great insult. To balance this great insult, nothing is better than a volley of words, with actions and many exclamations, effectively demonstrated by hands, waving fingers, shaking heads and wild gesticulations. To keep the bliss in the air, it is advised to occasionally at least grunt a response. A blocked sinus and a whopping large handkerchief when wielded in an accurate position, accompanied by clearing of such passages can also be considered a good response. The noise effects when echoed from the false-ceiling-ed bathroom can accentuate the effect. An effective Tamilian word, known throughout South India, Dei, when used with a warning tone and when breathed out at sufficient volume is also known to have the same balancing effect.


Draws


A draw is reached when both sides agree to a truce and then begin again, this time unannounced and with the launch of another service mode. A draw can also be called forth by the losing side. It need not be acknowledged. But, it can be indicated and initiated by the enaction of pauses and breaks.

Pauses and Breaks

During the break, choice treats can be served. When one side is winning, it is imperative to serve the specialties that are specially unliked by the other. The factors that affect the un-likability of such treats can range from various aspects of smell, the color, the lack of garish colors on the packaging, the extra-sugar that is an inherent property of the treat, or it could be truly minimalist, plain, black and uninteresting as sticks of special Finnish salmiakki (liquorice). Specially salted for added effect. To enhance the minimalist effect, such humble sticks can have deceptive white centers. A total ying-yang complement. The production and offering of such humble treat sticks is also known to have a ripple effect: it can cause sideline cheerleaders to quickly take sides. True loyalty can thus be even tested. Partners will know who is on whose side.

The effect of family ties on serves

Family strings or ties or the lack of such thereof can drastically tilt the stakes in this game. This can take all forms and shapes and affect a so-called winning volley. A serve that was going well and did not hitherto receive a balancing repartee can be dramatically impacted by a single tie. If one partner is ponged about someone’s cousin who visits once too often, another tie can be pulled out, literally out of the closet and used to draw the game. What is so special about that single piece of material. Especially if it was given to the Mister by his uncle as the first gift when young Mister, umm… Master’s voice… first cracked or some equally cracked reason. The offensive object — if it is garishly colored and hangs as the first visible thing in the shared cupboard — can be used to dramatically alter the ping-pong game. Pull it out and say, “What about this tie, it has been just pupating.” If it has any shred of strings left, pull at it and give it a good tug. It can pull at lost heart-strings and then remind the offender that an often-visiting cousin brings back precious memories of one’s almost lost homeland. Never mind that the cousin is the nephew of the niece of one’s cousin by marriage from the father of one’s maternal great-grandmother. But, that is precisely how all ties are to be maintained- frequency is the name, even if it stares at you from the cupboard. Best not to discuss other such familial-and familiar ghosts that hang in other closests.

Acing the game

Mr. Hubby and I, well, we seem to have reached the supreme ace level at this special ping-pong. As many seem to know, this Missus talks in her sleep. Recently, Mr. Hubby reported waking up one morning with his digestive system warning of a noisy start to the day. It needed to release some air. And just when the air was voluminously and ceremoniously being let out, Missus said in her sleep, “The elephant is trumpeting.”

I wonder who else has reached similar levels of expertise at this special game of ping-pong?

Written by: Mary Ann

Kuka saa päättää parisuhteemme tulevaisuudesta?

26/3/2018

 
Picture
Olemme odottaneet puolisoni oleskelulupaa kohta puoli vuotta. Odotus on ollut raastavaa ja saanut epäilemään valintojamme. Pahinta on, etten tiedä, milloin odotus päättyy.

Tapasin Suomessa asuvan puolisoni Tinderissä, ja menimme viime kesänä naimisiin. Puolisoillani oli jo oleskelulupa. Halusimme kuitenkin hakea lupaa perhesiteen perusteella, koska se on pysyvämpi ja siinä on vähemmän ehtoja kuin muihin syihin perustuvissa oleskeluluvissa.

Jo itse naimisiinmeno afrikkalaistaustaisen ihmisen kanssa vaati paljon dokumentteja puolisoni kotimaasta, ja siihen meni useampi kuukausi, varsinkin kun Suomessa ei ole kyseisen maan suurlähetystöä. Onneksi puolisoni kotimaassa sukulaiset auttoivat dokumenttien hankkimisessa. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt itse lähteä paikan päälle keräämään niitä.

Saimme tarvittavat dokumentit ja pääsimme naimisiin. Sen jälkeen haimme oleskelulupaa miehelleni, ja myös siihen tarvittiin kaikenlaisia papereita. Meidän piti muun muassa molempien kirjoittaa selvitys siitä, miten olemme tavanneet, kuinka monta kertaa tapasimme seurustelun aikana ja olemmeko asuneet yhdessä. Tämän oli siis tarkoitus todistaa, että avioliittomme on aito. Aika hakemuksen jättämistä varten piti varata Migristä jo pari kuukautta etukäteen.

Hakemusta jättäessä emme tienneet, kestääkö prosessi viikon vai yhdeksän kuukautta. Tällä hetkellä vahvimpana mielessä on huoli siitä, ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On raastavaa, kun joka päivä käy katsomassa, onko vastaus jo tullut. Mitä jos käykin niin, ettei puolisoni saa oleskelulupaa? Jos emme saakaan asua yhdessä Suomessa? Muutanko minä puolisoni mukana hänen kotimaahansa?

Asia vaikuttaa elämäämme myös konkreettisesti. Puolisoni ei esimerkiksi voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaisi. Emme myöskään voi lähteä tapaamaan sukulaisia hänen kotimaahansa. Toisin sanoen, kaikki tulevaisuudensuunnitelmamme ovat jäissä siihen saakka, kunnes päätös oleskeluluvasta tulee.

Kaikkein eniten itseäni tilanteessa ahdistaa se, että tulevaisuutemme on jonkun toisen ihmisen käsissä. Joku siellä jossakin arvioi hakemukseen kirjoittamiemme asioiden perusteella, onko avioliittomme aito. Tästä seuraa se, että tietyllä tavalla alkaa itsekin epäillä omia valintojaan. Ei parisuhdetta, mutta sitä, olemmeko tehneet oikeita päätöksiä tulevaisuutemme suhteen.

Tuntuisi todella loukkaavalta, jos viranomaiset sanoisivat minulle, ettei parisuhteeni ole aito. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei meillä varmasti ole mitään pelättävää, mutta jos joutuu odottamaan useita kuukausia, sitä alkaa ajattelemaan kaikenlaista.

Yksi harvoista asioista, mikä tässä tilanteessa on auttanut, ovat vertaiset ihmiset ja ymmärtäväinen perhe. Se, että on ihmisiä, joiden kanssa tästä asiasta voi puhua. Tietyllä tavalla tämä myös vahvistaa parisuhdettamme, koska olemme yhtä lailla molemmat mukana tässä tilanteessa. Onhan tämä myös tietynlainen testi parisuhteelle, että kestääkö se tällaisen. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse tällaista koettelemusta käydä läpi, eli onko se sitten reilua?

Pitkässä oleskelulupaprosessissa voisi auttaa se, ettei lähtökohta olisi tunne siitä, että meitä epäillään. Viranomaiset tuntuvat olettavan tilanteessamme olevan jotain hämärää, ja meidän tulee todistaa, ettei näin ole. Miksei lähtökohta voisi olla aito parisuhde, kunnes toisin todistetaan? 
Teksti perustuu nimimerkki "MM" haastatteluun
(Mina Iranta, suunnittelija, Familia ry)
​
Lisää aiheesta:
  • Familian Oikeus perhe-elämään -seminaari kansainvälisenä perheiden päivänä 15.5.2018

Rakkaus vai järki – vaiko molemmat?

20/11/2017

 
Kahden kulttuurin avioliitto

​Mikä on oikea motiivi mennä naimisiin? Onko toinen motiivi toista huonompi ja kuka sen päättää? Omat vanhempani avioituivat aikoinaan välttääkseen nolot isyyden tunnustamiset. Joku toinen avioituu uskonnollista syistä. Joku taas menee naimisiin, jotta saa viettää päivän prinsessana tai koska ”niin nyt vaan kuuluu tehdä”. Jotkut avioituvat, jotta toinen puolisoista saisi saapua tai jäädä maahan, ja jotta suhde saisi jatkua. Kaikissa näissä on luultavasti taustalla myös rakkaus. 

Omat hääni olivat muutama kuukausi sitten. Olimme seurustelleet noin puoli vuotta, kun päätimme yhdessä puolisoni kanssa avioitumisen olevan oikea liike. Parisuhteessa, jossa toinen puolisoista tulee Euroopan ulkopuolelta, avioituminen on usein yksi harvoista keinoista antaa suhteelle mahdollisuus jatkua tai ainakin tehdä yhteisestä elämästä hieman helpompaa. Puolisoni olisi saanut jäädä maahan muutenkin. Kuitenkin tilanne, jossa toisen maassa asumiselle on monia ehtoja ja oleskelupa aina välillä katkolla, aiheuttaa suhteelle stressiä ja haasteita. Avioituminen takaa meille, kuten monille muillekin samassa tilanteessa oleville, hieman turvatumman tulevaisuuden.
​Vaikka kukaan ei ole minulle varsinaisesti päin kasvoja sanonut epäilevänsä liittomme aitoutta tai sen syitä, on kylmä asenne huokunut rivien välistä.
Sukulaisten ja ystävien muille sanomat kommentit ”onkos tuo nyt ihan viisasta” tai päin naamaakin todetut hieman ivalliset ”no, onnea teille sitten” -tokaisut todistavat, että monet epäilevät syitämme mennä naimisiin. Aivan kuin puolisoni olisi automaattisesti avioitunut kanssani vain saadakseen oleskeluluvan eikä taustalla olisi aitoa rakkautta tai kiintymystä. 

​Keskustellessani asiasta ystäväni kanssa huomasimme selvän eron asenteissa suomalaisten väliseen avioliittoon verrattuna. Ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin myös puoli vuotta seurustelun alun jälkeen. Hän ei ole kuitenkaan ikinä kokenut samanlaista kyseenalaistamista tai kuullut samankaltaisia kommentteja kuin minä ja puolisoni. Ystäväni myös myönsi, että heillä motiivina avioitumiselle oli isyyden tunnustamisen välttäminen. Ei siis heilläkään vain ja ainoastaan rakkaus, vaan myös järkisyyt vaikuttivat avioliittopäätökseen.

​Kaltaisemme kahden kulttuurin parit joutuvat puolison oleskelulupaa hakiessaan käymään läpi myös maahanmuuttoviraston selvitykset avioliiton ”aitoudesta”. Toisilla prosessi sujuu helpommin kuin toisilla. Toiset selviävät vain kertomalla, missä suhde alkoi, ja kuinka monta kertaa ja missä seurustelun aikana tavattiin. Toisten taas täytyy vakuutella suhteensa aitous muistamalla toisen mieltymykset aina aamupalasta alushousujen väriin. Kävi miten vain, on prosessi aina kuitenkin omiaan lisäämään tunnetta siitä, että kahden kulttuurin avioliittoja kyseenalaistetaan muita enemmän.


Kuka on oikea ihminen sanomaan, milloin avioliiton syyt ovat oikeat ja milloin eivät, ja milloin rakkaus on aitoa? Milloin kyseessä on niin kutsuttu ”järkiavioliitto” ja milloin ei? Itse olen melko vakuuttunut siitä, että harvoin kukaan pelkästään rakkaudesta avioituu, rakastaa kun voi ilman avioliittoakin. Onko loppujen lopuksi edes parempaa syytä mennä naimisiin kuin yhteisen tulevaisuuden varmistaminen? Jos tämä jonkun mielestä on väärä syy avioitumiselle, olisi hyvä aika miettiä muita keinoja mahdollistaa valtiorajat ylittävien parisuhteiden jatkuminen.
 
(MM)

Ennakkoluulot musertavat ja naurattavat

28/8/2017

 
Picture
"Kohta sinä alat sitten pitämään huivia ja lopetat alkoholinjuonnin!" Näin totesi eräs kaverini, kun kuuli suhteestani muslimimieheen. En ole ikinä välittänyt itse yhteiskunnan tai lähimmäisteni odotuksista siitä, miten elää elämääni. Olen elänyt sitä juuri niin kuin olen halunnut ja hyvältä tuntunut. Huomasin kuitenkin, että omat valintani afrikkalaisesta puolisostani ja hänen erilaisesta uskonnollisesta taustasta tuntui kuuluvan monelle, ja usealla oli ihme tarve sanoa sanottavansa siitä, etenkin ne ennakkoluulot.
 
Pahimmillaan eräs sukulaiseni menetti yöunensa, kun kuuli naimisiinmenostamme. Oli ilmeisen vaikea hyväksyä, että sukuumme oltiin naimassa hyvinkin erilainen ihminen, joka herätti mitä kummallisimpia pelkoja. Omituisinta tilanteesta teki sen, että emme edes ole niin läheisiä, että aiemmat miesvalintani olisi häntä mitenkään hetkauttaneet.
 
Olen huomannut, että haluan peitellä tiettyjen ihmisten kuullen parisuhteeni soraisempia hetkiä. Kuulen epäilijöiden äänet päässäni, jotka tuntuvat odottavan epäonnistumista, jotta voisi sanoa, että "tiesinhän, ettei siitä tulisi mitään." Jokaiseen suhteeseen kuuluu pienet kinat ja karheammat hetket, mutta koen, että meidän suhteemme odotetaan epäonnistuvan muita todennäköisemmin, koska taustamme ovat niin erilaiset.
 
Olen tullut varovaisemmaksi, kenelle kerron eläväni kaksikulttuurisessa parisuhteessa. En aina jaksa ihmisten ennakkoluuloja, koska koen meidän olevan aivan tavallinen pariskunta, jonka jokapäiväiseen arkeen ei todellakaan kuulu keskustelu ihonvärimme tai uskonnollisten vakaumuksiemme erilaisuudesta. Sitäkin useammin keskustelemme, kuinka emme taaskaan voittaneet Pitkävedossa tai kuinka vaatteemme ovat jälleen ajautuneet holtittomasti ympäri asuntoa.
 
Inhoan itsessäni sitä, että olen antanut viimeisen parin vuoden aikana toisten ennakkoluulojen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Suhteemme on herättänyt lähipiirissäni sen verran pelkoa ja huolta, jota vastaan en vielä ole jaksanut alkaa taistella. On helpompi mukautua, vaikkei pitäisi. Olen esimerkiksi eräissä juhlissa juonut oluen tarkoituksella erään sukulaiseni nähden näyttääkseni, että kyllä minulle vielä olut maistuu, enkä ole lopettanut alkoholinjuontia puolisoni vakaumuksesta huolimatta. Pitkin iltaa siemailemani limsat olivat nimittäin herättäneet sen verran epämääräisiä vilkuiluja limsatölkkiini. Voi sitä helpotuksen määrää henkilön silmissä, kun lopulta litkinkin tuttua ja turvallista Karjalaa. Pystyin melkein kuulemaan huokaisun "Ei se tyttö ole vielä muuttunut". Itse tunsin lähinnä häpeää, koska sorruin tällaiseen.
 
Meillä Suomessa on edelleen tekemistä asenteidemme kanssa. Monia pelottaa erilaisuus. En tiedä, mikä siinä on, että suhteemme ikään kuin kuuluu enemmän muille kuin "tavallinen kantasuomalaisten" keskinäinen suhde. Nauroin, kun kuulin, että avioliittoomme oli keskusteluttanut syntymäpaikkakuntani marttakerhon retkellä. Kuulemma on jännää, että kylänraitilla voi nyt nähdä tummaihoisen. En ole asunut kotipaikkakunnallani kohta pariin kymmeneen vuoteen, mutta puheenaiheeksi silti pääsin.
 
Paljon on vielä tekemistä ennen kuin voimme olla niin sanotusti normaalipari. Olen yrittänyt kuitenkin aina nauraa näille ennakkoluuloille ja ihmisten puheille, vaikka välillä se tiukkaa tekeekin.
 
 
(Hanna)

Culture shock and merging the way of thinking

7/9/2016

1 Comment

 
Picture
Autumn 2012 I moved to Finland because I married a Finnish man. Before I moved here I didn’t know much about my future home because I had just travelled to Finland two times. I thought I knew how to use English to communicate with in Finland and I knew some Taiwanese people here already so I though it wouldn’t be that difficult to settle down here. However, after being married here for a week or two, I had the feeling that I wanted to go back to Taiwan. Little by little I got to know that the life wasn’t going to be the same I thought it was like when I travelled here. I knew I was going to be here for long time or even for the rest of my life.

Not just only the weather, food, the way of transportation and the people are different here also the culture shock reduced my self-confidence. When I went out to talk with people or when I tried to do anything, looking back now, I used the Taiwanese way of thinking and doing. That limited my own behaviour, and doing things that were normal and accepted here made me think that I had done something wrong and I felt guilty. That made me avoid social contact and interaction, I just stayed home for almost a month in the hands of one sort of a culture shock. All the communication around me was in Finnish and I wasn’t quite able to follow what is happening around me as completely as back home in Taiwan. Eventually my reducing self-confidence prevented me from going out and I started to close down into my own shell.

When the winter started to set in and the darkness got to be all around, I started to have depression symptoms and that reduced my ability to function even more. This made my husband to spend more time and energy to take care of me and I was feeling more of a burden and I felt guilty for that, even though he didn’t say anything of the like. I was worried if this situation would be getting worse, and how would this influence my marriage. I was afraid that it would go to the worse.

One day when I was staying home sitting during the daytime not really knowing what I can do here I was reflecting about what is going on in my life. Was I regretting to marry into here? What can I do here? Can I talk about my feelings with anyone, even with my husband? In the end I knew that all of the situation was because of the different country, different culture, different environment, different people. All that I didn’t know well enough and how I was still using the Taiwanese way of thinking. I decided to give up a little of the way I had been used to think and start little by little to care less about what the people are thinking about me and what I do. This for me was the first big revelation on how to overcome the culture shock for me. If I could be more openly me, showing my feelings and emotions, being able to talk about what I am, then I knew I would settle down better and I would start to feel more at home here.

Now that I have lived here in Finland for 4 years I have learned to be more open and I dare to talk more about my own ideas and stand by them. I can share my opinions with my husband, my friends, in school and even at work. I have more courage and confidence to overcome and face the difficulties that might lay ahead in the future. I have been able to give up the part of my Taiwanese thinking that limits me and have acquired the part of the Finnish way of thinking that whatever lies up can be faced and overcome with friends and family.

What I would like to say to someone facing these difficulties in their new home country is that do not close your mind but try to figure out what the actual problem is and do not think too complicated. Try to find someone you trust and do not be shy to talk with them, and try find the way for yourself to sort out the issue in a way that you are comfortable with. Do not run away from the problem but instead face it and tell yourself and believe in yourself that you can solve the situation. That gives you the positive energy to get through. Remember, if it could be, just let it be and it will be.

My advice to the Finnish spouses is: be patient, be present, be there for the spouse. Find the way you can comfort and give support. For me it was my husband being patient, listening to me and hugging me every day to make me feel good and loved. Try to find a way to make your culture shocked immigrant spouse feel safe, loved and understood. Give them stability, predictability and do your best to help them get involved with the everyday Finnish way life.
 
 (Putri)

1 Comment
<<Previous

    Kahden kulttuurin keskeltä - Duo blogi

    Ajatuksia ja kokemuksia elämästä kulttuurien keskellä.

    Kategoriat

    All
    Avioliitto
    English
    Ihmisiä
    Isovanhemmuus
    Juhlat
    Kahden Kulttuurin Lapsi
    Kahden Kulttuurin Liitot
    Kahden Kulttuurin Suomalaiset
    Kaksikielisyys
    Kulttuuri Ja Tavat
    Lomat
    Maahanmuutto
    Mielenterveys
    Parisuhde
    Ristiriidat
    Sukulaiset
    Työllistyminen
    Vanhemmuus
    Vapaaehtoisuus

    RSS Feed

    Osallistu!

    Toivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita! 

    Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä.

    ​Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Duon kantaa.

    Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia!  

    Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info @ familiary.fi)  tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. 
    ​Tervetuloa mukaan!

Picture



Familia ry | Lintulahdenkatu 10, 00500 HELSINKI
Picture
  • Etusivu
  • Duo Kirjasto
    • Kahden kulttuurin lapsi
    • Kaksikielisyys
    • Kriisit ja ero
    • Nettiluennot
    • Oppaat ja ohjeet
    • Parisuhde ja perhe
    • Tilastot ja tutkimukset
    • Vaikuttaminen
    • Vanhemmuus
    • Duo Library (material in English)
  • Intercultural divorce (English)
  • In english