Oleskelulupaa odottavan tuoreen maahanmuuttajan elämä Suomessa on yleensä aluksi kaukana ”vanhasta normaalista”. Vaatii paljon omaa aktiivisuutta täyttää päivänsä tekemisellä sen sijaan, että vain odottaisi päätöstä oleskelulupahakemukseen. Tämä tarkoittaa yleensä vähintään puolen vuoden jaksoa epävarmuudessa.

”Etsin tapoja olla aktiivinen. Lähdin vapaaehtoiseksi Punaiseen Ristiin ja Espoon kierrätyskeskukseen. Olen löytänyt jalkapalloseuran. Ystäviä on löytynyt esimerkiksi Familian kautta. Nämä ovat auttaneet pitämään mielen virkeänä ja terveenä. Elämä sujui oli jo aika normaalisti, mutta sitten tuli koronavirus” kertoo Daniel Builes tämän kevään tunnelmistaan. 

Kolumbiasta kotoisin oleva Builes asuu Espoossa suomalaisen vaimonsa Susannan kanssa. Koronan tuomien muutosten lisäksi perheeseen onneksi tuli oleskelulupa tänä keväänä noin viiden kuukauden odotuksen jälkeen. Builes on opiskellut suomenkieltä Familiassa ja käynyt kielikahvilassa kotikaupungissaan.

Suomalais-kolumbialainen pari on matkustanut ja työskennellyt vuoden verran yhdessä Latinalaisessa Amerikassa ennen asettumistaan Suomeen viime vuonna. Builes on asunut jo aiemmin Suomessa suoritettuaan täällä maisterintutkintoon kuuluvan harjoittelun. Hän on kemian insinööri, joka aiemmin työskenteli kolumbialaisessa kemianteollisuuden yhtiössä. ​

”Oleskeluluvan odotusaikana olin äkäinen ja se aiheuttaa tietysti pulmia suhteeseen. Välillä mielessä kävi, että pitäisikö lähteä takaisin kotikaupunkiin, jotta saisi entisen elämänsä takaisin.”

Identiteettiä pitää rakentaa uudessa maassa uusiksi niillä spekseillä, jota siinä tilanteessa on käytettävissä. Odotusaikana työtä ei saa tehdä ja oman alan töiden löytäminen vie maahanmuuttajalta usein pitkän aikaa.

”Kun on ammattilainen ja taitava siinä mihin olet kouluttautunut, on turhauttavaa olla sidottu kotiin. Sitten tietysti purat turhautumisesi ensimmäiseen lähellä olevaan ihmiseen, ja Susanna on joutunut tulemaan sen kanssa toimeen”, Daniel Builes kertoo ja lisää, että oleskeluluvan saamisen jälkeen olo on ollut vapautunut ja mieli myönteisempi tulevaisuuden suhteen.

Parisuhdekeskus Katajassa asiantuntijana työskentelevä pari- ja perhepsykoterapeutti Kaisa Humaljoki työskentelee esimerkiksi sellaisten parien kanssa, joiden elämään on tullut jommankumman puolison sairaus. Hän sanoo, että parisuhteeseen ilmaantunut epävarmuus herättää paljon tunteita ilosta epätoivoon sekä  haastaa puolisoita kestämään ja jakamaan näitä tunteita keskenään. Epävarmuuden sieto on oleellinen taito tilanteessa.

”Ja mielialathan vaihtelevat. On erilaisia päiviä – hyviä ja toiveikkaita tai epätoivoisia. Kumppaneilla nämä saattavat lisäksi mennä eritahtisesti, mikä tuo lisää vaikeutta suhteeseen. Toinen saattaa olla masentunut ja toinen haluaisi ottaa jo kevyemmin, nautiskellen ja eläen tätä päivää”, Humaljoki kuvailee.

Asiantuntija muistuttaa, että kumppanit ovat lisäksi erilaisessa asemassa. Ulkomailta muuttaneella on koko maahanmuuton iso prosessi läpi käytävänä, vaikka se olisikin mieluinen ja haluttu prosessi. Myös suomalaisen puolison elämä on mennyt uusiksi uuden siipan myötä ja arki pitää saada sujumaan.     

 ”Jos puhutaan työikäisistä ihmisistä, riippuvuus toisesta voi olla hyvin vaikea rooli omaksua”, Humaljoki sanoo. Uuteen tilanteeseen sopeutumiseen vaikuttavat toki monet yksilölliset tekijät, kuten perimä, temperamentti ja se miten on elämässä aiemmin pärjännyt vastaavissa tilanteissa. ​

Pidemmän päälle parisuhteessa tulee eteen ns. eriytymisen vaihe, jossa kumppanit kaipaavat omaa itsenäisen aikuisen elämää omine harrastuksineen ja kiinnostuksen kohteineen.

”Vaikka eletään parisuhteessa, on tärkeää olla oma elämänalue. Joku oma identiteetin kohta, ettei ole aivan sataprosenttisen riippuvainen toisesta”, Humaljoki muistuttaa.

Eriytymisen vaiheessa kumppani muuttuu todelliseksi ihmiseksi ja varsin arkiseksi olennoksi. Ensin viehättävänä seikkailuna näyttäytyneet kulttuurierot voivatkin alkaa ärsyttää. Tässä parisuhteen vaiheessa neuvotellaan siitä, millaista kahden itsenäisen aikuisen yhteinen elämä on.

”Arki haastaa ristiriitojen ratkaisukykyä. Eriytymisen vaiheessa toisesta löytyy myös rasittavia, ei niin toimivia puolia. Näitä vaikeita kohtia suhteessa pitäisi pystyä yhdessä ratkaisemaan”, Humaljoki sanoo.
 
Teksti: Sanna Rummakko

We make mistakes because we’re human. How we choose to react to and handle these mistakes, however, builds our character and our relationships for better or for worse. I do not claim to know what is best for all multicultural relationships but the advice I give below are the lessons I have learned over time through my own personal experiences.

Words can have many meanings culturally as well as personally. The language we choose to communicate with should be considerate of the other person and sometimes, especially in multicultural relationships, you will have no idea beforehand that something you said, which you thought was harmless, could cause such a negative reaction. People can often be quick to react or feel hurt by certain words or phrases that evoke past negative experiences or feelings. We then cling to those specific elements and forget to listen to understand. We’d rather only listen to respond. This communication breakdown fails to resolve the issue. Without open and clear communication, we stay lost in translation and without compassion, we often fail to give our partners the benefit of the doubt.
 
As an American woman, I feel the English word “sensitive” can be very loaded and is often negatively used to belittle or to make others appear as weak. However, when my partner once used the Finnish word “herkkä” to describe me, which loosely translate to sensitive in English, my response was unnecessarily explosive because in that moment I could not consider how that word could be anything other than negative or even seen as a positive trait in Finnish language. We both had to exercise a lot of patience and compassion to overcome our misunderstandings and better understand one another.
 
If you feel upset by what your partner has said to you, it is important to explain how you feel but to also patiently and compassionately listen to their explanation. Maybe they meant something else entirely or even misused a word, particularly in a language that is not their native tongue. The best advice is to assume less and communicate more. 

​All relationships require compromise. In our romanticized modern societies, compromise is often seen as the antithesis to romance. However, as Alain de Botton, a modern philosopher, insists (somewhat tragically) that “choosing whom to commit ourselves to is merely a case of identifying which particular variety of suffering we would like to sacrifice ourselves for.” We, as humans, all have our complexities and we only fully start to understand them when we try to love and live with another complex individual. Often these complexities can be polar opposites.
 
Compromise is about learning to negotiate inevitable differences with a more kind, forgiving, and even humorous perspective. If we are not flexible in such a way, relationships will eventually break rather than learn to bend. 

This advice will apply more to couples who have been together for a long time. Our culture, our upbringing is second nature to us and more often in multicultural relationships we frequently learn what is completely normal to us is often entirely foreign to our partner. In the beginning of any relationship we eagerly listen to our partners stories and want to learn everything about them. However, at some point in the relationship we wrongly assume we have done enough “homework.” We believe we have figured out our partner and have very little more to learn. Nothing could be further from the truth.
 
We are always learning, and people change over time. The person you know and love now is not the same person you met years ago. This reality is so easy to forget but vital to remember.
 
After nearly six years together, my partner and I have certainly made our fair share of mistakes, but we always try to follow the advice above. We continuously recommit ourselves to building a relationship we both want to last. 

Jade Rosenkranz

REFERENCE
De Botton, A. (2016, May 28). Why you will marry the wrong person. The New York Times. Retrieved from: nytimes.com/2016/05/29/opinion/sunday/why-you-will-marry-the-wrong-person

JADE ROSENKRANZ
​I am an American and a recent graduate from the University of Helsinki currently living in Helsinki with my Finnish partner and our lovely dog, Luna.

Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi.

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.
​
Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta.

Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani.
​
Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut.

Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.
​
Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

​Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle.

Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa.

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää.

(Asta Buchanan)

Leikkimielinen kahden kulttuurin parien rakkauskysely sai alkunsa hetken mielijohteesta, enkä sitä laatiessani osannut mitenkään kuvitella miten hienon vastaanoton se saisi! Vain somen kautta jakamani kysely sai muutamassa päivässä yli 30 vastausta, joita lukiessa sekä nauratti että itketti... onnesta. Lämmin kiitos kaikille oman tarinansa jakaneille!

Tarinoissa näkyy kansainvälisten rakkaustarinoiden koko kirjo: on pariskunta, joka tapasi New Yorkissa Columbia yliopiston kampuksella vuonna 1957, ja pari, joka tapasi viime vuonna Facebookissa. Tarinansa jakoi myös nainen, joka tapasi miehensä naisten leirillä Venäjän Joshkar-Olassa, ja nainen, joka rakastui mieheensä ensi silmäyksellä kirkkokonsertissa Senegalissa. Vastanneiden joukosta löytyy "tietenkin" myös Tinder-pari, ja pari, jonka rakkaustarina alkoi 31 vuotta ensitapaamisen jälkeen!

Kaikille Duo Blogin lukijoille toivotan iloista ystävänpäivää ja rakkaudentäyteistä Valentines Daytä!  <3

​Hanna Kinnunen

Ps. ​Lisää pariskuntien tarinoista kuulet tämän kevään ja kesän mittaan! :)

​Päivikin ja Kevinin rakkaustarina alkoi kuitenkin vasta 31 vuotta myöhemmin!
​
​Olimme samalla luennolla ja rakastuimme. Minä tulin Suomeen samana vuonna takaisin. Kirjoittelimme muutaman vuoden mutta sitten yhteys katkesi. Löysimme toisemme uudelleen vuonna 2014 ja naimisiin menimme 2016.

Emmekö monikulttuurisina perheinä ole samanarvoisia kuin kantasuomalaiset ydinperheet?

Minkä takia miestemme kanssa joudumme kohtaamaan niin paljon rasismia ja ennakkoluuloja?

​Miksi vielä 2000-luvulla meidän täytyy todistella ihmisille, että puolisomme ovat ihan tavallisia perheen isiä ja aviomiehiä? 
​

Työpaikkoja on kyllä haastava löytää. Monet menevät siitä, mistä on "helpoin" ja perustavat oman yrityksen. Sellaiselle alalle, joka on tuttu ja turvallinen. Ei tarvitse kokea pettymyksiä työnhaussa. Nähdä niitä ennakkoluuloisia katseita. Toiset sitten, kuin onnenkaupalla löytävät suomalaisilta työnantajilta töitä.
​​
Ihmisten ennakkoluuloinen ja rasistinen käytös muuten vaihtelee paikan mukaan. Asiakas kun menee pizzeriaan tai sellaiseen paikkaan, jossa olettaa "karvaranteen" työskentelevän tai oleilevan, on hän asennoitunut kohtaamiseen. Tuolloin käytös ei ole niin rasistista. Pientä kuittailua lukuun ottamatta.  Kun asiakas hyppää esim. taksiin, jossa ei oleta turkkilaisen kuskin olevan, asenne voikin olla täysin erilainen. Silloin kohtelu saattaa käydä aggressiiviseksikin. Ei kunnioiteta tämän tekemää työtä, eikä kohdella inhimillisesti.

Aino ja Mia kirjoittavat Kahden kodin kuiskauksia -blogia. Tekstit kertovat Hämeenlinnassa asuvien monikulttuuristen perheiden arjesta.

Mia
Hei, olen Mia 30 vuotias äiti ja vaimo Hämeenlinnasta! Perheeseemme kuuluu minun ja  turkkilaisen mieheni lisäksi kaksi poikaa. Kohta 6v ja 2.5v. Olen lähihoitaja. Työskennellyt vanhusten kanssa usean vuoden ajan, mutta nyt olen hoitovapaalla ja lasteni kanssa kotona. Toimimme tukiperheenä lähinnä viikonloppuisin. Blogin puolella olemme vasta aloittelijoita, tosin ajatuksen tasolla tämä on muhinut minulla jo pidemmän aikaa. Hyvä ystävä, samat arvot ja ajatusmaailma niin siitä se ajatus lähti. Blogimme on saanut ihanan vastaanoton.

Aino
Olen Aino, 36 vuotias äiti Hämeenlinnasta. Perheeseen kuuluvat tytöt kohta 4v ja kohta 6v. sekä Turkin kurdilainen mies. Olen alun perin Kouvolasta ja Hämeenlinnaan muutimme kesäkuussa 2017. Hyvin olemme viihtyneet. Olen koulutukseltani parturi-kampaaja-maskeeraaja, mutta nivelteni takia en voi työskennellä unelma-ammatissani. Lapset, bloggaus, harrastukset ja koti pitävät minut kiireisenä. 

Mietin pitkään mielessäni, että miten voisin kertoa muillekin perheemme arjesta ja haasteista joita kohtaamme. Keväällä kerran kävimme Mian kanssa leikkimään ajatuksella ja pohtimaan mitä keksisimme. Mia kertoi, et on pidemmän aikaa jo haaveillut blogista. Mikä sen hauskempaa kuin kirjoitella omia tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia tästä elämästä. Niinpä perustimme suvaitsevan ja monikulttuurisen äitien blogin!

Written by: Mary Ann

Olemme odottaneet puolisoni oleskelulupaa kohta puoli vuotta. Odotus on ollut raastavaa ja saanut epäilemään valintojamme. Pahinta on, etten tiedä, milloin odotus päättyy.

Tapasin Suomessa asuvan puolisoni Tinderissä, ja menimme viime kesänä naimisiin. Puolisoillani oli jo oleskelulupa. Halusimme kuitenkin hakea lupaa perhesiteen perusteella, koska se on pysyvämpi ja siinä on vähemmän ehtoja kuin muihin syihin perustuvissa oleskeluluvissa.

Jo itse naimisiinmeno afrikkalaistaustaisen ihmisen kanssa vaati paljon dokumentteja puolisoni kotimaasta, ja siihen meni useampi kuukausi, varsinkin kun Suomessa ei ole kyseisen maan suurlähetystöä. Onneksi puolisoni kotimaassa sukulaiset auttoivat dokumenttien hankkimisessa. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt itse lähteä paikan päälle keräämään niitä.

Saimme tarvittavat dokumentit ja pääsimme naimisiin. Sen jälkeen haimme oleskelulupaa miehelleni, ja myös siihen tarvittiin kaikenlaisia papereita. Meidän piti muun muassa molempien kirjoittaa selvitys siitä, miten olemme tavanneet, kuinka monta kertaa tapasimme seurustelun aikana ja olemmeko asuneet yhdessä. Tämän oli siis tarkoitus todistaa, että avioliittomme on aito. Aika hakemuksen jättämistä varten piti varata Migristä jo pari kuukautta etukäteen.

Hakemusta jättäessä emme tienneet, kestääkö prosessi viikon vai yhdeksän kuukautta. Tällä hetkellä vahvimpana mielessä on huoli siitä, ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On raastavaa, kun joka päivä käy katsomassa, onko vastaus jo tullut. Mitä jos käykin niin, ettei puolisoni saa oleskelulupaa? Jos emme saakaan asua yhdessä Suomessa? Muutanko minä puolisoni mukana hänen kotimaahansa?

Asia vaikuttaa elämäämme myös konkreettisesti. Puolisoni ei esimerkiksi voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaisi. Emme myöskään voi lähteä tapaamaan sukulaisia hänen kotimaahansa. Toisin sanoen, kaikki tulevaisuudensuunnitelmamme ovat jäissä siihen saakka, kunnes päätös oleskeluluvasta tulee.

Kaikkein eniten itseäni tilanteessa ahdistaa se, että tulevaisuutemme on jonkun toisen ihmisen käsissä. Joku siellä jossakin arvioi hakemukseen kirjoittamiemme asioiden perusteella, onko avioliittomme aito. Tästä seuraa se, että tietyllä tavalla alkaa itsekin epäillä omia valintojaan. Ei parisuhdetta, mutta sitä, olemmeko tehneet oikeita päätöksiä tulevaisuutemme suhteen.

Tuntuisi todella loukkaavalta, jos viranomaiset sanoisivat minulle, ettei parisuhteeni ole aito. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei meillä varmasti ole mitään pelättävää, mutta jos joutuu odottamaan useita kuukausia, sitä alkaa ajattelemaan kaikenlaista.

Yksi harvoista asioista, mikä tässä tilanteessa on auttanut, ovat vertaiset ihmiset ja ymmärtäväinen perhe. Se, että on ihmisiä, joiden kanssa tästä asiasta voi puhua. Tietyllä tavalla tämä myös vahvistaa parisuhdettamme, koska olemme yhtä lailla molemmat mukana tässä tilanteessa. Onhan tämä myös tietynlainen testi parisuhteelle, että kestääkö se tällaisen. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse tällaista koettelemusta käydä läpi, eli onko se sitten reilua?

Pitkässä oleskelulupaprosessissa voisi auttaa se, ettei lähtökohta olisi tunne siitä, että meitä epäillään. Viranomaiset tuntuvat olettavan tilanteessamme olevan jotain hämärää, ja meidän tulee todistaa, ettei näin ole. Miksei lähtökohta voisi olla aito parisuhde, kunnes toisin todistetaan? 

Teksti perustuu nimimerkki "MM" haastatteluun
(Mina Iranta, suunnittelija, Familia ry)
​

​Mikä on oikea motiivi mennä naimisiin? Onko toinen motiivi toista huonompi ja kuka sen päättää? Omat vanhempani avioituivat aikoinaan välttääkseen nolot isyyden tunnustamiset. Joku toinen avioituu uskonnollista syistä. Joku taas menee naimisiin, jotta saa viettää päivän prinsessana tai koska ”niin nyt vaan kuuluu tehdä”. Jotkut avioituvat, jotta toinen puolisoista saisi saapua tai jäädä maahan, ja jotta suhde saisi jatkua. Kaikissa näissä on luultavasti taustalla myös rakkaus. 

Omat hääni olivat muutama kuukausi sitten. Olimme seurustelleet noin puoli vuotta, kun päätimme yhdessä puolisoni kanssa avioitumisen olevan oikea liike. Parisuhteessa, jossa toinen puolisoista tulee Euroopan ulkopuolelta, avioituminen on usein yksi harvoista keinoista antaa suhteelle mahdollisuus jatkua tai ainakin tehdä yhteisestä elämästä hieman helpompaa. Puolisoni olisi saanut jäädä maahan muutenkin. Kuitenkin tilanne, jossa toisen maassa asumiselle on monia ehtoja ja oleskelupa aina välillä katkolla, aiheuttaa suhteelle stressiä ja haasteita. Avioituminen takaa meille, kuten monille muillekin samassa tilanteessa oleville, hieman turvatumman tulevaisuuden.

Sukulaisten ja ystävien muille sanomat kommentit ”onkos tuo nyt ihan viisasta” tai päin naamaakin todetut hieman ivalliset ”no, onnea teille sitten” -tokaisut todistavat, että monet epäilevät syitämme mennä naimisiin. Aivan kuin puolisoni olisi automaattisesti avioitunut kanssani vain saadakseen oleskeluluvan eikä taustalla olisi aitoa rakkautta tai kiintymystä. 

​Keskustellessani asiasta ystäväni kanssa huomasimme selvän eron asenteissa suomalaisten väliseen avioliittoon verrattuna. Ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin myös puoli vuotta seurustelun alun jälkeen. Hän ei ole kuitenkaan ikinä kokenut samanlaista kyseenalaistamista tai kuullut samankaltaisia kommentteja kuin minä ja puolisoni. Ystäväni myös myönsi, että heillä motiivina avioitumiselle oli isyyden tunnustamisen välttäminen. Ei siis heilläkään vain ja ainoastaan rakkaus, vaan myös järkisyyt vaikuttivat avioliittopäätökseen.

​Kaltaisemme kahden kulttuurin parit joutuvat puolison oleskelulupaa hakiessaan käymään läpi myös maahanmuuttoviraston selvitykset avioliiton ”aitoudesta”. Toisilla prosessi sujuu helpommin kuin toisilla. Toiset selviävät vain kertomalla, missä suhde alkoi, ja kuinka monta kertaa ja missä seurustelun aikana tavattiin. Toisten taas täytyy vakuutella suhteensa aitous muistamalla toisen mieltymykset aina aamupalasta alushousujen väriin. Kävi miten vain, on prosessi aina kuitenkin omiaan lisäämään tunnetta siitä, että kahden kulttuurin avioliittoja kyseenalaistetaan muita enemmän.

Kuka on oikea ihminen sanomaan, milloin avioliiton syyt ovat oikeat ja milloin eivät, ja milloin rakkaus on aitoa? Milloin kyseessä on niin kutsuttu ”järkiavioliitto” ja milloin ei? Itse olen melko vakuuttunut siitä, että harvoin kukaan pelkästään rakkaudesta avioituu, rakastaa kun voi ilman avioliittoakin. Onko loppujen lopuksi edes parempaa syytä mennä naimisiin kuin yhteisen tulevaisuuden varmistaminen? Jos tämä jonkun mielestä on väärä syy avioitumiselle, olisi hyvä aika miettiä muita keinoja mahdollistaa valtiorajat ylittävien parisuhteiden jatkuminen.
 
(MM)

"Kohta sinä alat sitten pitämään huivia ja lopetat alkoholinjuonnin!" Näin totesi eräs kaverini, kun kuuli suhteestani muslimimieheen. En ole ikinä välittänyt itse yhteiskunnan tai lähimmäisteni odotuksista siitä, miten elää elämääni. Olen elänyt sitä juuri niin kuin olen halunnut ja hyvältä tuntunut. Huomasin kuitenkin, että omat valintani afrikkalaisesta puolisostani ja hänen erilaisesta uskonnollisesta taustasta tuntui kuuluvan monelle, ja usealla oli ihme tarve sanoa sanottavansa siitä, etenkin ne ennakkoluulot.
 
Pahimmillaan eräs sukulaiseni menetti yöunensa, kun kuuli naimisiinmenostamme. Oli ilmeisen vaikea hyväksyä, että sukuumme oltiin naimassa hyvinkin erilainen ihminen, joka herätti mitä kummallisimpia pelkoja. Omituisinta tilanteesta teki sen, että emme edes ole niin läheisiä, että aiemmat miesvalintani olisi häntä mitenkään hetkauttaneet.
 
Olen huomannut, että haluan peitellä tiettyjen ihmisten kuullen parisuhteeni soraisempia hetkiä. Kuulen epäilijöiden äänet päässäni, jotka tuntuvat odottavan epäonnistumista, jotta voisi sanoa, että "tiesinhän, ettei siitä tulisi mitään." Jokaiseen suhteeseen kuuluu pienet kinat ja karheammat hetket, mutta koen, että meidän suhteemme odotetaan epäonnistuvan muita todennäköisemmin, koska taustamme ovat niin erilaiset.
 
Olen tullut varovaisemmaksi, kenelle kerron eläväni kaksikulttuurisessa parisuhteessa. En aina jaksa ihmisten ennakkoluuloja, koska koen meidän olevan aivan tavallinen pariskunta, jonka jokapäiväiseen arkeen ei todellakaan kuulu keskustelu ihonvärimme tai uskonnollisten vakaumuksiemme erilaisuudesta. Sitäkin useammin keskustelemme, kuinka emme taaskaan voittaneet Pitkävedossa tai kuinka vaatteemme ovat jälleen ajautuneet holtittomasti ympäri asuntoa.
 
Inhoan itsessäni sitä, että olen antanut viimeisen parin vuoden aikana toisten ennakkoluulojen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Suhteemme on herättänyt lähipiirissäni sen verran pelkoa ja huolta, jota vastaan en vielä ole jaksanut alkaa taistella. On helpompi mukautua, vaikkei pitäisi. Olen esimerkiksi eräissä juhlissa juonut oluen tarkoituksella erään sukulaiseni nähden näyttääkseni, että kyllä minulle vielä olut maistuu, enkä ole lopettanut alkoholinjuontia puolisoni vakaumuksesta huolimatta. Pitkin iltaa siemailemani limsat olivat nimittäin herättäneet sen verran epämääräisiä vilkuiluja limsatölkkiini. Voi sitä helpotuksen määrää henkilön silmissä, kun lopulta litkinkin tuttua ja turvallista Karjalaa. Pystyin melkein kuulemaan huokaisun "Ei se tyttö ole vielä muuttunut". Itse tunsin lähinnä häpeää, koska sorruin tällaiseen.
 
Meillä Suomessa on edelleen tekemistä asenteidemme kanssa. Monia pelottaa erilaisuus. En tiedä, mikä siinä on, että suhteemme ikään kuin kuuluu enemmän muille kuin "tavallinen kantasuomalaisten" keskinäinen suhde. Nauroin, kun kuulin, että avioliittoomme oli keskusteluttanut syntymäpaikkakuntani marttakerhon retkellä. Kuulemma on jännää, että kylänraitilla voi nyt nähdä tummaihoisen. En ole asunut kotipaikkakunnallani kohta pariin kymmeneen vuoteen, mutta puheenaiheeksi silti pääsin.
 
Paljon on vielä tekemistä ennen kuin voimme olla niin sanotusti normaalipari. Olen yrittänyt kuitenkin aina nauraa näille ennakkoluuloille ja ihmisten puheille, vaikka välillä se tiukkaa tekeekin.
 
 
(Hanna)

Autumn 2012 I moved to Finland because I married a Finnish man. Before I moved here I didn’t know much about my future home because I had just travelled to Finland two times. I thought I knew how to use English to communicate with in Finland and I knew some Taiwanese people here already so I though it wouldn’t be that difficult to settle down here. However, after being married here for a week or two, I had the feeling that I wanted to go back to Taiwan. Little by little I got to know that the life wasn’t going to be the same I thought it was like when I travelled here. I knew I was going to be here for long time or even for the rest of my life.

Not just only the weather, food, the way of transportation and the people are different here also the culture shock reduced my self-confidence. When I went out to talk with people or when I tried to do anything, looking back now, I used the Taiwanese way of thinking and doing. That limited my own behaviour, and doing things that were normal and accepted here made me think that I had done something wrong and I felt guilty. That made me avoid social contact and interaction, I just stayed home for almost a month in the hands of one sort of a culture shock. All the communication around me was in Finnish and I wasn’t quite able to follow what is happening around me as completely as back home in Taiwan. Eventually my reducing self-confidence prevented me from going out and I started to close down into my own shell.

When the winter started to set in and the darkness got to be all around, I started to have depression symptoms and that reduced my ability to function even more. This made my husband to spend more time and energy to take care of me and I was feeling more of a burden and I felt guilty for that, even though he didn’t say anything of the like. I was worried if this situation would be getting worse, and how would this influence my marriage. I was afraid that it would go to the worse.

One day when I was staying home sitting during the daytime not really knowing what I can do here I was reflecting about what is going on in my life. Was I regretting to marry into here? What can I do here? Can I talk about my feelings with anyone, even with my husband? In the end I knew that all of the situation was because of the different country, different culture, different environment, different people. All that I didn’t know well enough and how I was still using the Taiwanese way of thinking. I decided to give up a little of the way I had been used to think and start little by little to care less about what the people are thinking about me and what I do. This for me was the first big revelation on how to overcome the culture shock for me. If I could be more openly me, showing my feelings and emotions, being able to talk about what I am, then I knew I would settle down better and I would start to feel more at home here.

Now that I have lived here in Finland for 4 years I have learned to be more open and I dare to talk more about my own ideas and stand by them. I can share my opinions with my husband, my friends, in school and even at work. I have more courage and confidence to overcome and face the difficulties that might lay ahead in the future. I have been able to give up the part of my Taiwanese thinking that limits me and have acquired the part of the Finnish way of thinking that whatever lies up can be faced and overcome with friends and family.

What I would like to say to someone facing these difficulties in their new home country is that do not close your mind but try to figure out what the actual problem is and do not think too complicated. Try to find someone you trust and do not be shy to talk with them, and try find the way for yourself to sort out the issue in a way that you are comfortable with. Do not run away from the problem but instead face it and tell yourself and believe in yourself that you can solve the situation. That gives you the positive energy to get through. Remember, if it could be, just let it be and it will be.

My advice to the Finnish spouses is: be patient, be present, be there for the spouse. Find the way you can comfort and give support. For me it was my husband being patient, listening to me and hugging me every day to make me feel good and loved. Try to find a way to make your culture shocked immigrant spouse feel safe, loved and understood. Give them stability, predictability and do your best to help them get involved with the everyday Finnish way life.
 
 (Putri)