Emmekö monikulttuurisina perheinä ole samanarvoisia kuin kantasuomalaiset ydinperheet?

Minkä takia miestemme kanssa joudumme kohtaamaan niin paljon rasismia ja ennakkoluuloja?

​Miksi vielä 2000-luvulla meidän täytyy todistella ihmisille, että puolisomme ovat ihan tavallisia perheen isiä ja aviomiehiä? 
​

Työpaikkoja on kyllä haastava löytää. Monet menevät siitä, mistä on "helpoin" ja perustavat oman yrityksen. Sellaiselle alalle, joka on tuttu ja turvallinen. Ei tarvitse kokea pettymyksiä työnhaussa. Nähdä niitä ennakkoluuloisia katseita. Toiset sitten, kuin onnenkaupalla löytävät suomalaisilta työnantajilta töitä.
​​
Ihmisten ennakkoluuloinen ja rasistinen käytös muuten vaihtelee paikan mukaan. Asiakas kun menee pizzeriaan tai sellaiseen paikkaan, jossa olettaa "karvaranteen" työskentelevän tai oleilevan, on hän asennoitunut kohtaamiseen. Tuolloin käytös ei ole niin rasistista. Pientä kuittailua lukuun ottamatta.  Kun asiakas hyppää esim. taksiin, jossa ei oleta turkkilaisen kuskin olevan, asenne voikin olla täysin erilainen. Silloin kohtelu saattaa käydä aggressiiviseksikin. Ei kunnioiteta tämän tekemää työtä, eikä kohdella inhimillisesti.

Aino ja Mia kirjoittavat Kahden kodin kuiskauksia -blogia. Tekstit kertovat Hämeenlinnassa asuvien monikulttuuristen perheiden arjesta.

Mia
Hei, olen Mia 30 vuotias äiti ja vaimo Hämeenlinnasta! Perheeseemme kuuluu minun ja  turkkilaisen mieheni lisäksi kaksi poikaa. Kohta 6v ja 2.5v. Olen lähihoitaja. Työskennellyt vanhusten kanssa usean vuoden ajan, mutta nyt olen hoitovapaalla ja lasteni kanssa kotona. Toimimme tukiperheenä lähinnä viikonloppuisin. Blogin puolella olemme vasta aloittelijoita, tosin ajatuksen tasolla tämä on muhinut minulla jo pidemmän aikaa. Hyvä ystävä, samat arvot ja ajatusmaailma niin siitä se ajatus lähti. Blogimme on saanut ihanan vastaanoton.

Aino
Olen Aino, 36 vuotias äiti Hämeenlinnasta. Perheeseen kuuluvat tytöt kohta 4v ja kohta 6v. sekä Turkin kurdilainen mies. Olen alun perin Kouvolasta ja Hämeenlinnaan muutimme kesäkuussa 2017. Hyvin olemme viihtyneet. Olen koulutukseltani parturi-kampaaja-maskeeraaja, mutta nivelteni takia en voi työskennellä unelma-ammatissani. Lapset, bloggaus, harrastukset ja koti pitävät minut kiireisenä. 

Mietin pitkään mielessäni, että miten voisin kertoa muillekin perheemme arjesta ja haasteista joita kohtaamme. Keväällä kerran kävimme Mian kanssa leikkimään ajatuksella ja pohtimaan mitä keksisimme. Mia kertoi, et on pidemmän aikaa jo haaveillut blogista. Mikä sen hauskempaa kuin kirjoitella omia tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia tästä elämästä. Niinpä perustimme suvaitsevan ja monikulttuurisen äitien blogin!

Written by: Mary Ann

Olemme odottaneet puolisoni oleskelulupaa kohta puoli vuotta. Odotus on ollut raastavaa ja saanut epäilemään valintojamme. Pahinta on, etten tiedä, milloin odotus päättyy.

Tapasin Suomessa asuvan puolisoni Tinderissä, ja menimme viime kesänä naimisiin. Puolisoillani oli jo oleskelulupa. Halusimme kuitenkin hakea lupaa perhesiteen perusteella, koska se on pysyvämpi ja siinä on vähemmän ehtoja kuin muihin syihin perustuvissa oleskeluluvissa.

Jo itse naimisiinmeno afrikkalaistaustaisen ihmisen kanssa vaati paljon dokumentteja puolisoni kotimaasta, ja siihen meni useampi kuukausi, varsinkin kun Suomessa ei ole kyseisen maan suurlähetystöä. Onneksi puolisoni kotimaassa sukulaiset auttoivat dokumenttien hankkimisessa. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt itse lähteä paikan päälle keräämään niitä.

Saimme tarvittavat dokumentit ja pääsimme naimisiin. Sen jälkeen haimme oleskelulupaa miehelleni, ja myös siihen tarvittiin kaikenlaisia papereita. Meidän piti muun muassa molempien kirjoittaa selvitys siitä, miten olemme tavanneet, kuinka monta kertaa tapasimme seurustelun aikana ja olemmeko asuneet yhdessä. Tämän oli siis tarkoitus todistaa, että avioliittomme on aito. Aika hakemuksen jättämistä varten piti varata Migristä jo pari kuukautta etukäteen.

Hakemusta jättäessä emme tienneet, kestääkö prosessi viikon vai yhdeksän kuukautta. Tällä hetkellä vahvimpana mielessä on huoli siitä, ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On raastavaa, kun joka päivä käy katsomassa, onko vastaus jo tullut. Mitä jos käykin niin, ettei puolisoni saa oleskelulupaa? Jos emme saakaan asua yhdessä Suomessa? Muutanko minä puolisoni mukana hänen kotimaahansa?

Asia vaikuttaa elämäämme myös konkreettisesti. Puolisoni ei esimerkiksi voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaisi. Emme myöskään voi lähteä tapaamaan sukulaisia hänen kotimaahansa. Toisin sanoen, kaikki tulevaisuudensuunnitelmamme ovat jäissä siihen saakka, kunnes päätös oleskeluluvasta tulee.

Kaikkein eniten itseäni tilanteessa ahdistaa se, että tulevaisuutemme on jonkun toisen ihmisen käsissä. Joku siellä jossakin arvioi hakemukseen kirjoittamiemme asioiden perusteella, onko avioliittomme aito. Tästä seuraa se, että tietyllä tavalla alkaa itsekin epäillä omia valintojaan. Ei parisuhdetta, mutta sitä, olemmeko tehneet oikeita päätöksiä tulevaisuutemme suhteen.

Tuntuisi todella loukkaavalta, jos viranomaiset sanoisivat minulle, ettei parisuhteeni ole aito. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei meillä varmasti ole mitään pelättävää, mutta jos joutuu odottamaan useita kuukausia, sitä alkaa ajattelemaan kaikenlaista.

Yksi harvoista asioista, mikä tässä tilanteessa on auttanut, ovat vertaiset ihmiset ja ymmärtäväinen perhe. Se, että on ihmisiä, joiden kanssa tästä asiasta voi puhua. Tietyllä tavalla tämä myös vahvistaa parisuhdettamme, koska olemme yhtä lailla molemmat mukana tässä tilanteessa. Onhan tämä myös tietynlainen testi parisuhteelle, että kestääkö se tällaisen. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse tällaista koettelemusta käydä läpi, eli onko se sitten reilua?

Pitkässä oleskelulupaprosessissa voisi auttaa se, ettei lähtökohta olisi tunne siitä, että meitä epäillään. Viranomaiset tuntuvat olettavan tilanteessamme olevan jotain hämärää, ja meidän tulee todistaa, ettei näin ole. Miksei lähtökohta voisi olla aito parisuhde, kunnes toisin todistetaan? 

Teksti perustuu nimimerkki "MM" haastatteluun
(Mina Iranta, suunnittelija, Familia ry)
​

​Mikä on oikea motiivi mennä naimisiin? Onko toinen motiivi toista huonompi ja kuka sen päättää? Omat vanhempani avioituivat aikoinaan välttääkseen nolot isyyden tunnustamiset. Joku toinen avioituu uskonnollista syistä. Joku taas menee naimisiin, jotta saa viettää päivän prinsessana tai koska ”niin nyt vaan kuuluu tehdä”. Jotkut avioituvat, jotta toinen puolisoista saisi saapua tai jäädä maahan, ja jotta suhde saisi jatkua. Kaikissa näissä on luultavasti taustalla myös rakkaus. 

Omat hääni olivat muutama kuukausi sitten. Olimme seurustelleet noin puoli vuotta, kun päätimme yhdessä puolisoni kanssa avioitumisen olevan oikea liike. Parisuhteessa, jossa toinen puolisoista tulee Euroopan ulkopuolelta, avioituminen on usein yksi harvoista keinoista antaa suhteelle mahdollisuus jatkua tai ainakin tehdä yhteisestä elämästä hieman helpompaa. Puolisoni olisi saanut jäädä maahan muutenkin. Kuitenkin tilanne, jossa toisen maassa asumiselle on monia ehtoja ja oleskelupa aina välillä katkolla, aiheuttaa suhteelle stressiä ja haasteita. Avioituminen takaa meille, kuten monille muillekin samassa tilanteessa oleville, hieman turvatumman tulevaisuuden.

Sukulaisten ja ystävien muille sanomat kommentit ”onkos tuo nyt ihan viisasta” tai päin naamaakin todetut hieman ivalliset ”no, onnea teille sitten” -tokaisut todistavat, että monet epäilevät syitämme mennä naimisiin. Aivan kuin puolisoni olisi automaattisesti avioitunut kanssani vain saadakseen oleskeluluvan eikä taustalla olisi aitoa rakkautta tai kiintymystä. 

​Keskustellessani asiasta ystäväni kanssa huomasimme selvän eron asenteissa suomalaisten väliseen avioliittoon verrattuna. Ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin myös puoli vuotta seurustelun alun jälkeen. Hän ei ole kuitenkaan ikinä kokenut samanlaista kyseenalaistamista tai kuullut samankaltaisia kommentteja kuin minä ja puolisoni. Ystäväni myös myönsi, että heillä motiivina avioitumiselle oli isyyden tunnustamisen välttäminen. Ei siis heilläkään vain ja ainoastaan rakkaus, vaan myös järkisyyt vaikuttivat avioliittopäätökseen.

​Kaltaisemme kahden kulttuurin parit joutuvat puolison oleskelulupaa hakiessaan käymään läpi myös maahanmuuttoviraston selvitykset avioliiton ”aitoudesta”. Toisilla prosessi sujuu helpommin kuin toisilla. Toiset selviävät vain kertomalla, missä suhde alkoi, ja kuinka monta kertaa ja missä seurustelun aikana tavattiin. Toisten taas täytyy vakuutella suhteensa aitous muistamalla toisen mieltymykset aina aamupalasta alushousujen väriin. Kävi miten vain, on prosessi aina kuitenkin omiaan lisäämään tunnetta siitä, että kahden kulttuurin avioliittoja kyseenalaistetaan muita enemmän.

Kuka on oikea ihminen sanomaan, milloin avioliiton syyt ovat oikeat ja milloin eivät, ja milloin rakkaus on aitoa? Milloin kyseessä on niin kutsuttu ”järkiavioliitto” ja milloin ei? Itse olen melko vakuuttunut siitä, että harvoin kukaan pelkästään rakkaudesta avioituu, rakastaa kun voi ilman avioliittoakin. Onko loppujen lopuksi edes parempaa syytä mennä naimisiin kuin yhteisen tulevaisuuden varmistaminen? Jos tämä jonkun mielestä on väärä syy avioitumiselle, olisi hyvä aika miettiä muita keinoja mahdollistaa valtiorajat ylittävien parisuhteiden jatkuminen.
 
(MM)

"Kohta sinä alat sitten pitämään huivia ja lopetat alkoholinjuonnin!" Näin totesi eräs kaverini, kun kuuli suhteestani muslimimieheen. En ole ikinä välittänyt itse yhteiskunnan tai lähimmäisteni odotuksista siitä, miten elää elämääni. Olen elänyt sitä juuri niin kuin olen halunnut ja hyvältä tuntunut. Huomasin kuitenkin, että omat valintani afrikkalaisesta puolisostani ja hänen erilaisesta uskonnollisesta taustasta tuntui kuuluvan monelle, ja usealla oli ihme tarve sanoa sanottavansa siitä, etenkin ne ennakkoluulot.
 
Pahimmillaan eräs sukulaiseni menetti yöunensa, kun kuuli naimisiinmenostamme. Oli ilmeisen vaikea hyväksyä, että sukuumme oltiin naimassa hyvinkin erilainen ihminen, joka herätti mitä kummallisimpia pelkoja. Omituisinta tilanteesta teki sen, että emme edes ole niin läheisiä, että aiemmat miesvalintani olisi häntä mitenkään hetkauttaneet.
 
Olen huomannut, että haluan peitellä tiettyjen ihmisten kuullen parisuhteeni soraisempia hetkiä. Kuulen epäilijöiden äänet päässäni, jotka tuntuvat odottavan epäonnistumista, jotta voisi sanoa, että "tiesinhän, ettei siitä tulisi mitään." Jokaiseen suhteeseen kuuluu pienet kinat ja karheammat hetket, mutta koen, että meidän suhteemme odotetaan epäonnistuvan muita todennäköisemmin, koska taustamme ovat niin erilaiset.
 
Olen tullut varovaisemmaksi, kenelle kerron eläväni kaksikulttuurisessa parisuhteessa. En aina jaksa ihmisten ennakkoluuloja, koska koen meidän olevan aivan tavallinen pariskunta, jonka jokapäiväiseen arkeen ei todellakaan kuulu keskustelu ihonvärimme tai uskonnollisten vakaumuksiemme erilaisuudesta. Sitäkin useammin keskustelemme, kuinka emme taaskaan voittaneet Pitkävedossa tai kuinka vaatteemme ovat jälleen ajautuneet holtittomasti ympäri asuntoa.
 
Inhoan itsessäni sitä, että olen antanut viimeisen parin vuoden aikana toisten ennakkoluulojen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Suhteemme on herättänyt lähipiirissäni sen verran pelkoa ja huolta, jota vastaan en vielä ole jaksanut alkaa taistella. On helpompi mukautua, vaikkei pitäisi. Olen esimerkiksi eräissä juhlissa juonut oluen tarkoituksella erään sukulaiseni nähden näyttääkseni, että kyllä minulle vielä olut maistuu, enkä ole lopettanut alkoholinjuontia puolisoni vakaumuksesta huolimatta. Pitkin iltaa siemailemani limsat olivat nimittäin herättäneet sen verran epämääräisiä vilkuiluja limsatölkkiini. Voi sitä helpotuksen määrää henkilön silmissä, kun lopulta litkinkin tuttua ja turvallista Karjalaa. Pystyin melkein kuulemaan huokaisun "Ei se tyttö ole vielä muuttunut". Itse tunsin lähinnä häpeää, koska sorruin tällaiseen.
 
Meillä Suomessa on edelleen tekemistä asenteidemme kanssa. Monia pelottaa erilaisuus. En tiedä, mikä siinä on, että suhteemme ikään kuin kuuluu enemmän muille kuin "tavallinen kantasuomalaisten" keskinäinen suhde. Nauroin, kun kuulin, että avioliittoomme oli keskusteluttanut syntymäpaikkakuntani marttakerhon retkellä. Kuulemma on jännää, että kylänraitilla voi nyt nähdä tummaihoisen. En ole asunut kotipaikkakunnallani kohta pariin kymmeneen vuoteen, mutta puheenaiheeksi silti pääsin.
 
Paljon on vielä tekemistä ennen kuin voimme olla niin sanotusti normaalipari. Olen yrittänyt kuitenkin aina nauraa näille ennakkoluuloille ja ihmisten puheille, vaikka välillä se tiukkaa tekeekin.
 
 
(Hanna)

Autumn 2012 I moved to Finland because I married a Finnish man. Before I moved here I didn’t know much about my future home because I had just travelled to Finland two times. I thought I knew how to use English to communicate with in Finland and I knew some Taiwanese people here already so I though it wouldn’t be that difficult to settle down here. However, after being married here for a week or two, I had the feeling that I wanted to go back to Taiwan. Little by little I got to know that the life wasn’t going to be the same I thought it was like when I travelled here. I knew I was going to be here for long time or even for the rest of my life.

Not just only the weather, food, the way of transportation and the people are different here also the culture shock reduced my self-confidence. When I went out to talk with people or when I tried to do anything, looking back now, I used the Taiwanese way of thinking and doing. That limited my own behaviour, and doing things that were normal and accepted here made me think that I had done something wrong and I felt guilty. That made me avoid social contact and interaction, I just stayed home for almost a month in the hands of one sort of a culture shock. All the communication around me was in Finnish and I wasn’t quite able to follow what is happening around me as completely as back home in Taiwan. Eventually my reducing self-confidence prevented me from going out and I started to close down into my own shell.

When the winter started to set in and the darkness got to be all around, I started to have depression symptoms and that reduced my ability to function even more. This made my husband to spend more time and energy to take care of me and I was feeling more of a burden and I felt guilty for that, even though he didn’t say anything of the like. I was worried if this situation would be getting worse, and how would this influence my marriage. I was afraid that it would go to the worse.

One day when I was staying home sitting during the daytime not really knowing what I can do here I was reflecting about what is going on in my life. Was I regretting to marry into here? What can I do here? Can I talk about my feelings with anyone, even with my husband? In the end I knew that all of the situation was because of the different country, different culture, different environment, different people. All that I didn’t know well enough and how I was still using the Taiwanese way of thinking. I decided to give up a little of the way I had been used to think and start little by little to care less about what the people are thinking about me and what I do. This for me was the first big revelation on how to overcome the culture shock for me. If I could be more openly me, showing my feelings and emotions, being able to talk about what I am, then I knew I would settle down better and I would start to feel more at home here.

Now that I have lived here in Finland for 4 years I have learned to be more open and I dare to talk more about my own ideas and stand by them. I can share my opinions with my husband, my friends, in school and even at work. I have more courage and confidence to overcome and face the difficulties that might lay ahead in the future. I have been able to give up the part of my Taiwanese thinking that limits me and have acquired the part of the Finnish way of thinking that whatever lies up can be faced and overcome with friends and family.

What I would like to say to someone facing these difficulties in their new home country is that do not close your mind but try to figure out what the actual problem is and do not think too complicated. Try to find someone you trust and do not be shy to talk with them, and try find the way for yourself to sort out the issue in a way that you are comfortable with. Do not run away from the problem but instead face it and tell yourself and believe in yourself that you can solve the situation. That gives you the positive energy to get through. Remember, if it could be, just let it be and it will be.

My advice to the Finnish spouses is: be patient, be present, be there for the spouse. Find the way you can comfort and give support. For me it was my husband being patient, listening to me and hugging me every day to make me feel good and loved. Try to find a way to make your culture shocked immigrant spouse feel safe, loved and understood. Give them stability, predictability and do your best to help them get involved with the everyday Finnish way life.
 
 (Putri)

​Toinen ihminen on aina tavalla tai toisella itselle mysteeri. Jopa kaikista läheisin jää aina osittain tuntemattomaksi, koska kaksi ihmistä ei voi koskaan jakaa täysin yhteistä menneisyyttä ja samoja ainutlaatuisia lapsuuden muistoja. Minä luulin lapsena tuntevani nyt jo edesmenneen äitini läpikotoisin ja vasta vanhempana olen ymmärtänyt, miten vähän häntä lopulta tunsin ihmisenä. Mummoni, isäni ja tätini kertomusten kautta mieleeni on muodostunut uusi kuva äidistäni ihmisenä ennen minua.

Erilaiset muistot aktivoituvat elämämme eri vaiheissa. Kuulin eilen omakohtaisen tarinan siitä, kuinka vanhemmaksi tuleminen voi herättää tarpeen matkata ajassa taaksepäin, tutustua menneisyyteen ja peilata omaa vanhemmuutta ja kasvattajuutta omaan historiaan. Matka ei aina ole helppo, mutta sille lähtiessä yllättävätkin pienet asiat, esineet tai vaikka tuoksut voivat avata portteja menneisyyteen ja auttaa tuntemaan ja ymmärtämään itseään paremmin. Mitä paremmin tunnen oman menneisyyteni ja juureni, sen vahvemman perustan voin rakentaa myös lasteni identiteetille.

Yhtä tärkeää on minusta tuntea myös puolisoni historiaa. Haluaisin voida matkustaa ajassa taaksepäin nähdäkseni saman, mitä hän lapsena ympärillään näki, haistaa samat tuoksut, kuunnella samoja ääniä, tietää miltä tuntuu leikkiä piilosta, kun hetkenä minä hyvänsä voi maa täristä tai vaikka tulivuori purkautua! Tunnen puolisoni tässä ja nyt, mutta haluaisin myös paremmin ymmärtää sitä matkaa, jonka hän on tehnyt ennen kuin päätyi minun rinnalleni. Haluaisin voida avata sen oven, jonka takaa avautuu jotain uutta ja tuntematonta. Tunnen myös lievää mustasukkaisuutta siitä, että on ihmisiä ja paikkoja, jotka tunsivat puolisoni ajassa ennen meitä. Haluaisin kysyä heiltä niin paljon, vierailla niissä paikossa, oppia tuntemaan puolisoni paremmin ja jos vain mahdollista, rakastaa häntä vieläkin enemmän, puolisonani, lasteni isänä, kokonaisena ihmisenä. 

(Isla)

Kun aikoinani olin lähdössä vuodeksi vaihtoon ulkomaille, olin juuri aloittanut seurustelun silloisen suomalaisen poikaystäväni kanssa. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään ja tapailleet teinivuosina lyhyen aikaa mummoni asuinpaikkakunnalla, missä kesäni lapsena ja nuorena vietin. Pitkästä (300 km!!!) välimatkasta johtuen, suhde jäi kesäromanssiksi, vaikka muutto mummon luo silloin vanhempieni kauhuksi mielessäni kävikin. Suhteemme päättyi, mutta sen liekki jäi kytemään, ja nyt maailmalle lähtöni kynnyksellä, olin umpirakastunut. Tuo voima halusi kaikin tavoin pitää jalkani Suomen kamaralla. 

Olin suunnitellut ulkomaille lähtöä pitkään ja sen avulla toivoin myös voivani käsitellä elämässäni hiljattain tapahtunutta suurta menetystä. Kaikki ystäväni ja sukulaiseni yrittivät hienovaraisesti vihjailla minulle, ettei omaa unelmaansa kannata uhrata kenenkään toisen vuoksi varsinkaan niin nuorena (olin silloin 24-vuotias ja omasta mielestäni täysin aikuinen!). Järki ja sydän puhuivat kuitenkin eri kieltä, ja vain oma määrätietoisuuteni ja itsepäisyyteni saivat minut pitämään päätöksestäni kiinni. Lopulta päädyimme lähtemään matkaan yhdessä. Poikaystäväni lopetti työt, myi rakkaan moottoripyöränsä ja niin me lähdimme yhdessä kohti tuntematonta.

Voi kuinka vähän silloin elämästä ja parisuhteesta tiesinkään! Nykyisessä tehokkuutta palvovassa maailmanmenossa voisin suositella kaikille niille, jotka eivät halua tuhlata parisuhteeseen aikaansa turhaan selvittääkseen onko sillä tulevaisuutta, lähtemään yhdessä asumaan ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi. Ja mielellään maahan, missä mikään ei toimi niin kuin on suunniteltu! Muutamassa viikossa olimme käyneet läpi ne kaikki ongelmat, mitä parisuhteessa normaalisti tulee eteen ehkä parissa kolmessa vuodessa. Noin kaksi kuukautta siitä, kun olin ollut umpirakastunut, tunteeni poikaystävääni kohtaan olivat muuttuneet katkeruudeksi, mustasukkaisuudeksi ja vihaksi. Suhteemme päättyi ja poikaystäväni palasi Suomeen yksin.  

En kadu kuitenkaan yhtään, että asiat menivät niin kuin menivät. Niiden johdosta tapasin lopulta elämäni oikean rakkauden, ulkomaalaisen mieheni ja lasteni isän. Puolisoni jätti taakseen työnsä, ystävänsä, omaisuutensa ja silloisen elämänsä muuttaessaan kanssani kohti tuntematonta. Välimatka kotimaidemme välillä kasvoi tuhansiin kilometreihin, mutta se ei estänyt meitä olemasta yhdessä, ei kulttuurierot, ei eri äidinkieli eivätkä matkamme varrelle sattuneet monet vastoinkäymiset. 

Toki silläkin on varmasti vaikutusta, että nyt emme molemmat ole täysin vieraalla maalla vaan minun kotimaassani. Olen voinut toimia tukena puolisolleni paljon paremmin kuin aikanaan poikaystävälleni, kun olin itsekin täysin pihalla. Silti uskon, että kyse ei ole pelkästään siitä. Samasta määrätietoisuudesta ja itsepäisyydestä, joka aikoinaan sai minut maailmalle lähtemään, olen hyötynyt myös parisuhteessani (hyvässä ja pahassa)! Onnistuneeseen parisuhteeseen vaikuttaa niin moni asia, kuten persoonallisuus, ikä ja elämänkokemus, elämän varrella koetut onnistumiset ja pettymykset, ilot ja surut sekä entiset parisuhteet. 

En enää ole katkera aikaisemmille poikaystävilleni enkä voi ajatella päättyneitä parisuhteitani epäonnistuneeksi. Ilman niitä en ehkä olisi koskaan tunnistanut puolisoani sielunkumppaniksekseni. Jokainen entisistä parisuhteistani on opettanut minua olemaan parempi elämänkumppani puolisolleni ja siitä olen niille aina kiitollinen!

(Marianne)

I am a love immigrant from Taiwan and have lived in Finland for three and a half years. I used to be a workaholic, who dismisses the idea of marriage. After several heartbroken I met my Finnish husband unexpectedly which I’ve never imagined before. I was 35 and I had really put up a lot of courage to make the hard decision to give up my beloved families, friends, job (and salary!) and all my ties back at home to come to Finland. It was really a hard decision for me.

To me, marriage is a covenant, that only through consistent mutual contribution and hard effort, can we create a win-win situation for both of us. Before we got married, my husband and I thought that we had a very good understanding of each other’s background, values and families but only after we went through a pre-marriage counselling program through a church in Taiwan, we found out that there was still much to learn for us. Luckily our mutual understanding has become deeper and deeper ever since.  


Culture shock and difference have nourished my life and even brought the birth of a book!

Even though I really like the Finnish culture and I had think hard and prepare a lot for this marriage abroad, my arrival here in Finland still give me tons of culture shock, amazement and challenges. To record all these special experiences, as well as to continuing to improve my Chinese writing skill, I’ve since set up a blog writing about all the positives and negatives things that I’ve went through. I’ve learnt a lot through writing this blog and luckily a small group of supporter for the blog has grown and the interactions with them gave me a lot of feedback and encouragement. Last year during my visit back home, I was then offered this chance to publish my experiences here in Finland to share with more people back in Taiwan.

In Taiwan, people long for different perspectives and foreign culture and especially, Finnish design and its education system is rather famous amongst the general public. Also a growing number of people has come to believe that interracial marriage is now trending and ever more acceptable. For me, I’ve found a brand new set of value here in Finland and I want to convey these values to my reader back at home.

My book is about "intercultural issue" such as intercultural marriage, life style, design, local color and self growth. The book is written in a bibliography style, mostly consist of dialogues between me and my husband. I try to write it in a humorous way to describe my life experiences, as well as my reflection on the conflicts between my husband and myself and the two cultures, what values I used to have that has changed, and what I consider to be unique and must keep. Maybe, through these conflicts and reflections, I can invent a new culture which describe the goods of interracial marriages.

Through writing and photography, I had the chance to get to know myself a bit more, and also to maintain the ties to my mother culture. I encourage all the immigrants to write about their experiences, so through writing, they may find new values in themselves and their position in the new society.

Two and a half years ago, my husband and I welcomed the fruit of our love, our daughter Ida. I’ve since entered a new stage in my life, and everyday Ida brings me new joys and surprises. While in Finland, I’ve learnt that being pregnant is not all about inconveniences, rather, a pregnant woman has so much creativity and potential to achieve, that what she can do, is almost unlimited. The wife can also take the active role in creating intimacy in the marriage. 

Be patient! Our job as parent is not to dictate or to control, but to give time, space and encouragement so the kids can grow at their own pace, naturally and freely. Once in a parent-teacher meeting, Ida’s teacher totally shocked me by pointing out … the harsh, strict “Asian” parenting that I’ve grew up under, has so much hold on me that I have unknowingly applied the same altitude to my child. How to raise a child in a bi-cultural family, has always been an interesting problem my husband and I tried to solve. Early in my pregnancy, I’ve often troubled myself on the potential difficult task of raising a mixed-blood child, questioning my own ability to meet the standard of a proper parent.

But in fact, it doesn’t matter where you live in the world, nor what background the parents came are, the most important factors to raise a healthy and happy child are the parents’ unconditional love and positive values. Similar to other countries in the Nordic, Finnish emphasize on children’s growth and education and I feel very grateful that I’ve the chance to learn how to become a confident, able and loving mother to my Ida. 

While living in Finland, there’s two Finnish proverbs that I’ve often find helpful: “Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo” - The beginning is always difficult, in the end stands the thank and “Rakkauden tunne on kuin aurinko molemmin puolen” - To be in love is to feel the sun from both sides. 

I wish to share these two proverbs with you being a love immigrant makes your life richer and more promising.

(Huan Ya, Chen Ketonen)

Aloin miettimään sitä, miten me tuomme parisuhteessamme esille molempien kulttuuria, etenkin nyt kun emme enää elä kolmannessa maassa, jossa me molemmat olimme vieraita, kaukana synnyinmaistamme. Tämä pohdiskelu sai alkunsa latinalaisamerikkalaisten elokuvien festivaali Cinemaissí:sta, jonka ohjelmistosta oli monta elokuvaa puolisoni synnyinmaasta. Ei ole vaikea arvata, että elokuvista meidän viikonloppu sitten koostuikin.

Puolisoni on Venezuelasta, mutta me olemme tavanneet ja asuneet yhdessä Panamassa. Vaikka olin ennen Panamaa asunut myös Meksikossa ja Ecuadorissa, ovat maiden väliset kulttuurierot kuitenkin huomattavat. Latinalainen Amerikka ei ole yksi ja sama kulttuuri, vaan kaikilla alueilla on omat erityispiirteensä, ja erot heijastuvat myös kieleen. Avopuolisoni ja hänen perheensä kautta espanjan kieleeni tartuukin joka päivä uusia venezuelalaisia sanoja ja ilmaisuja, ja olen päässyt oppimaan paljon maan arjesta ja tavoista.

Olemme yrittäneet aktiivisesti vaalia vähemmistöön kuuluvaa kulttuuria, ja siten jo Panamassa asuessamme puolisoni sai esimakua suomalaisesta ruoasta, ja järjestimmehän me myös suomalaishenkiset vappujuhlat sikäläisille ystäville. Panamassa asuvat venezuelalaiset sukulaiset ja ystäväpiiri puolestaan tutustuttivat minut moniin uusiin makuihin, ja heidän kauttaan sain myös toisen kotimaan. Nyt kun olemme muuttaneet Suomeen, syömme aamiaiseksi arepa-maissileipiä, ja samalla kun puolisoni harjoittelee innokkaasti suomea, minä opettelen tekemään quesillo-vanukasta.

Meidän suhteessamme on ollut tärkeää, että molemmat ovat olleet aidon kiinnostuneita toisen kulttuurista ja halunneet olla avoimia oppimaan uusia asioita. Olemme huomanneet, että vain sanat molempien kulttuurien vaalimisesta eivät riitä, vaan niiden on oltava myös aktiivisia tekoja, joiden kautta halutaan olla mukana toisen kulttuurissa. On luonnollista, että sillä tai jopa molemmilla, jotka asuvat synnyinmaansa ulkopuolella, on tarve synnyinmaansa kulttuuriin ainakin jollakin tavalla, ja jos pariskuntana voimme sitä aktiivisesti tukea, on suhdekin varmasti harmonisemmalla pohjalla.

(Anu Tyvijärvi)