(Read this post in English)

On pystyttävä joustamaan puoleen ja toiseen vaikkei aina haluaisikaan. On osattava nähdä molempien puolien positiiviset puolet. On käytävä tupla määrä läpi oppitunteja esimerkiksi siitä, kuinka ihmisten kanssa käyttäydytään. Kahden maan välissä näkee väistämättä myös nurjatkin puolet kaksinverroin. On pystyttävä pysymään positiivisena, kun elämä näyttää päällisin puolin ainoastaan nurjia puolia. On myös opittava elämään jatkuvan kaipuun kanssa. Aina on ikävä jonnekin päin maailmaa. Koko suku ja perhe ei ole samanlailla yhtenäinen, kuin ehkä yhden maan perheillä olisi. Koko käsite minuudesta voi olla levittynyt niin ohuelti laajalle alueelle, että välillä saa itsekin kyseenalaistaa sen, onko tämäkin asia osa minua? ​

Tulin äidiksi ja vaimoksi aikalailla yhtä aikaa. Samaan aikaan kävin läpi alkutaivaltani löytääkseni oman kirjoittajan ääneni. Heittelehdin kaikkien näiden kielten armoilla, enkä kokenut kuuluvani mihinkään niistä. Suomen kieli tuntui aivan liian arkiselta ja se kuvasti minulle menneisyyttäni, johon ei ollut enää paluuta. Englannin kielellä omia tunteita on helpompi käsitellä ja niistä puhua, kun se ei ole oma äidinkieli. Tunteita pystyy katsomaan hieman etäämmältä. Indonesian kieli on vielä opiskelu vaiheessa. Ymmärrän enemmän kuin osaan puhua. Pärjään kyllä yksinkertaisissa keskusteluissa indonesian kielellä. Tarkoitus olisi jonain päivänä osata kieli hyvin. Niin hyvin, että pysyisin oikeasti mukana paikallisten huumorissa. Olen huomannut, että jos osaa paikallisen maan huumoria, niin silloin on aika hyvin sisällä kielessä ja maan tavoissa. Indonesia ja indonesialaiset ovat niin vastakohtia Suomen ja suomalaisten kanssa, että haluan oppia mieheni maasta mahdollisimman paljon.  ​

Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä. 
 
(Fanny Yusuf) ​

Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten.
Kuuma kesäpäivä.
Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä.
Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi.
Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta.
Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi. Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä.
Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän.
Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva.
Suomi on meidän yhteinen kielemme.
Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”. 
Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi.
Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen. 

Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi.
Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen.
Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen.
Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea.
Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa.
Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain.
Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria.
Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista.
Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä.
En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä.
Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”.
Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle.
Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. ​

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa.
Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla.
Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla. Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran.
Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä. 

​Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi.
Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen.
Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti.
Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä.
Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa.
Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut.
Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani.
Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen.
En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan.
Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi.

​​Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi.
Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea.
Sanon  kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä.
Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea.
Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla.

Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea.
Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti.
Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla.
Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän.

Kun vietin lukion jälkeen kolme viikkoa Hollannissa opin viikon jälkeen ymmärtämään mitä muut nuoret puhuivat ja kahden viikon jälkeen osasin tapailla lauseita.
Englanninkieleni oli joksenkin heikkoa kun muutimme puolisoni kanssa Englantiin yliopistoon opiskelemaan.
Opin kielen oikeasti vasta siellä asuessani.
Lopulta puhuin sitä niin sujuvasti, että edelleen täällä Kaliforniassa ihmiset erehtyvät aksentistani päättelemään minun olevan britti.
Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia.
Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita.
Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita. ​

​Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä.
Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni?
Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini,  minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille.
Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan.
Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan.
Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna.
Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua.
Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta.
Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä. 

(Annuska Dal Maso)

ANNUSKA DAL MASO

Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. 
Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa.

Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! 

​***

Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat.

“Is there anything in particular you would like us to know about your children?” 

We had recently moved to Finland, and were visiting our children’s new school, both excited and anxious about having them start in the prestigious Finnish school system. The teachers were giving us a tour of the state-of-the-art facilities, when they asked us the question. There were plenty of things I wanted the teachers to know about our 6- and 7-year-old children and about our family. But I hardly knew where to begin.

We had left our home, friends and life in the Mediterranean for new opportunities and closeness to family in southern Finland. Our honeymoon period in Finland was just ending after a couple of months of enjoying an unusually warm Finnish summer. We had eaten copious amounts of ice-cream and strawberries, swum daily in the nearby lake, and we were even getting used to the sound of Finnish silence. 

When we first started to seriously consider moving to Finland, it seemed like a no-brainer: the Finnish education system is possibly the best in the world, Finland is a safe country - we adopted many of the usual arguments that families use to convince themselves to moving to Finland. We had visited Finland regularly enough that, although our children and my husband had never lived here, settling in to a town we knew from our holidays didn’t seem like too dramatic a change. Of course, the thought of leaving our friends and the Mediterranean way of life made us sad and occasionally even doubt our decision. But we found ourselves reasonably content in Finland from day one, largely thanks to my parents who helped us settle in.

So, although I was a little disappointed that my son hadn’t immediately fallen in love with the taste of blueberries yet or that my daughter didn’t love red currant juice (all those vitamins!), I could deal with the small cultural glitches. We had discovered that people weren’t as cold and distant as everyone claimed they were - we had already had several lovely encounters with strangers on the beach and in the park, which reaffirmed my belief that we would all find friends eventually. Nobody seemed too taken aback by my husband’s dark beard and loud (by Finnish standards) voice. Even though most people still responded with a blank stare when I greeted them on my morning walks in the forest, it wasn’t a problem - I’d made it my mission to make them eventually come around. Even the tedious task of sending out numerous job applications and the prospect of perhaps having to start my career from scratch didn’t seem too daunting. 

What I was concerned about was language. Before moving to Finland, our children already spoke reasonably good Finnish, considering they had never lived in Finland and had no Finnish-speaking friends in Spain. Only days after moving to Finland, they started absorbing funny little expressions like ​tavallaan (“in a way”) and ​toki (“certainly”) from those around them. However, their strongest languages in Spain were Spanish, their father’s first language, and Catalan, the community language. Also, they were exposed to English at home every day as it was the language my husband and I spoke to each other. How were they going to keep up all the languages? How were they going to keep up their Catalan when even their Spanish was slipping only after a few weeks? And what about their English - we didn’t want them to lose what they already knew, but my husband also needed to start learning Finnish - how were we going to juggle the potpourri of languages? Was it even worth it?

There were plenty of things I wanted to tell the teachers about my children’s language skills and cultural influences, but what exactly?

Should I tell them about the language thing - that our children were - for lack of a better expression - trilingual and a half? Or perhaps bilingual​ish?

Should I tell them that so far they had been growing up between at least four or five different cultures - Finnish, Colombian, Spanish, Catalan and that of an international immigrant community?

Should I tell them that they knew the song “Sata salamaa” almost word for word but they didn’t know if Vesa and Aino were a boy or a girl’s name, or that I had to explain what ​välkkäri and ​lukkari were? Or that they knew how to use the expression ​sikahyvä but also struggled to correctly conjugate everyday verbs like ​tykätä and ​lukea? How was I to tell the teachers about the mishmash of languages and cultures that constituted our family without putting them to sleep?

I didn’t know, so to keep it simple, I just told them that they were bilingual and said we would love for them to do extracurricular Spanish, and if they needed to do S2 instead of the usual äidinkieli, that was fine. I don’t know if omitting the details really mattered in the context of a Finnish school. It mattered to us, but it seemed too complicated to get into. I decided that I could always bring up the language-thing during our first official parent-teacher chat later on.

Language is complex. Even though people often say that children are sponges and learn languages immediately through immersion, even they have to readjust. Our children are still learning to differentiate between ​kärpänen, ​ampiainen and ​hyttynen. Their go-to language when they play together is still Spanish - at least for now. As a multicultural and multilingual family, we’ve only just begun the process of adapting our communication as we settle into our new lives in Finland. We still don’t know how our children’s relationship to their various languages will evolve over time. 

So, yes, it’s complicated. But for now, I take comfort in the caption under our 6-year-old’s self-portrait on his ​eskari wall. His teacher interviewed him and wrote down what he wanted to tell others about himself. The caption states our current language situation perfectly. It says: “In my family, we speak Finnish, Spanish and English - ​tavallaan.”

(Reetta Savolainen)

 After travelling around the world me and my ex-wife decided that we wanted our children to grow up in Italy. My ex-wife is American and I’m Italian so our two boys are bilingual. After few years in Italy, the economic crisis became quite severe so we decided that for our family´s future Finland was a great option. Our family moved to Finland from Italy in 2012.

Our oldest son at the time was 9 years old and the little one was 3. The choice to move was not an easy one, we were worried that the kids might have a hard time in a country where neither of us had any cultural connection, so we decided that to ease the integration process for the boys we would send them to the International School of Vantaa (ISV).

I had a meeting with the school principal in which I familiarized with the Finnish school curriculum. I was quite impressed and the fact that the school had a Finnish as a second language class reassured me that eventually the kids would learn Finnish.

My oldest son was 9 years old when he started 3rd grade, he was very enthusiastic about the school and the teacher, but after 3 years we realized that his Finnish was basically only a passive language and his vocabulary was extremely limited.

The fact that we were not speaking Finnish at home and that with all his friends he was only speaking English were the causes of the problem.  Also, I realized that most of the kids at the school were bilingual in English and Finnish and that only few kids were attending the Finnish as a second language class.

The school had little interest in the outcome of these few kids nevertheless knowing that they would never pass the matriculation exam to get in to Lukio.

After a difficult negotiation with our son we were able to make him realize that moving to the Finnish school was the best idea, but definitely a difficult one at 13 years of age.

For the little one the situation was even worse because in the English kindergarten Finnish was not encouraged, so considering the age of children and their knowledge of English, when outside in the courtyard he was mostly playing alone.

So, my advice based on my personal experience would be that if you are an intercultural couple with children and neither of you speak Finnish or you do not speak it at home, even if difficult at the beginning the best choice for your children is to go directly to the Finnish school, eventually maybe lose a year of school but giving your child a better chance to integrate in the long run.

Written by: Babbo

Monikulttuurisuus on aina ollut tärkeä osa elämääni. Olen henkilökohtaisesti kokenut kahden kulttuurin arjen keskellä elämisen, isäni on kotoisin Turkista ja äitini on suomalainen. Lapsuudessani en tunnistanut suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin eri vivahteita sillä emme puhuneet kahdesta eri kulttuurista vaan elimme elämää kahden kulttuurin sekamelskassa. En kokenut olevani erilainen lapsi - huolimatta siitä, että toisinaan sosiaalinen ympäristö huomioi tummat piirteeni sekä erilaiset toimintatapani. Muistan kun eräs tarhakaverini kysyi minulta aamiaispöydässä miksi en syö maksamakkaraa. En ollut aikaisemmin miettinyt asiaa, joten lapsentavoin totesin ääneen ”olen sille allerginen”.  

Teini-iässä koin elämän kahden kulttuurin välillä haasteellisena. Aloin tunnistaa mikä osa arjessani on turkkilaista kulttuuriperimää ja siten mitkä asiat olivat erilaisia verrattuna ystävieni elämään kotona ja kodin ulkopuolella. Liikkumiseni kodin ulkopuolella oli ystäviini verrattuna rajoittuneempaa. Koin elämäni olevan täynnä selontekoja - toisaalta ystävilleni toisaalta perheelleni. Olin todella epävarma itsestäni ja jo nimeni mainitseminen tuntemattomien ihmisten edessä sai oloni vaivaantuneeksi. Näin jälkeenpäin koen kenties suurimman haasteen olleen kahden kulttuurin kasvattina se, että asioista ei keskusteltu enkä osannut turkin kieltä, mikä jo lähtökohtaisesti vaikeutti turkkilaisen kulttuurin ymmärtämisen. Selontekoni ja perheen sisäisen yhteisymmärryksen saavuttaminen olivat suomalaisen käsitteistön varassa. 

Esikoispoikani syntyi 15.9.2016 osaksi monikulttuurista perhettämme. Monikulttuurisen perheestämme tekee turkkilaisen taustani lisäksi se, että mieheni on suomenruotsalainen. Luonnollinen valinta oli, että mieheni tulee puhumaan lapselle ruotsia ja minä suomea. Koen kaksikielisyyden tärkeänä lapsen tulevaisuuden kannalta; toisaalta kulttuuriperimän ymmärtämiselle, toisaalta onnistuneen dialogisen vuorovaikutuksen saavuttamiselle. 

Haluan tarjota pojalleni mahdollisimman rikkaan ja moninaisen lapsuuden ja nuoruuden. Haluan hänen ymmärtävän erilaisuuden rikkaudet ja moninaisuuden tuomat mahdollisuudet. Huolimatta siitä, että minä en aina saanut kokea turkkilaisuuden parhaimpia puolia, haluan tarjota pojalleni tähän paremman mahdollisuuden. Näin isäni tulee puhumaan pojalle turkkia. Toivon, että poikani omaksuu turkkilaisesta kulttuurista sen yhteisöllisyyden ja vahvat perhesiteet.  

Olen nykypäivänä onnellinen kahden kulttuurin kasvatti ja jättänyt vaikeimmat ajat taakseni. Monikulttuurisuus on edistänyt valmiuksiani elämän eri osa-alueilla ja se on ehdoton vahvuuteni esimerkiksi työelämässä. Poikani tulee kasvamaan kolmen kielen ja kulttuurin ympäröimänä ja toivonkin, että hän uskaltautuu avoimesti kysymään ja kyseenalaistamaan asioita. Hänelle on kaikki ovet avoinna ja useita vaihtoehtoja, joista valita. Yhteinen kieli on yksi tärkeä perusedellytys sille, että lapsi saa ymmärrettävän vastauksen kysymykseensä. 

(Emine Ehrström)

Raija ja Antti Koiviston tytär tapasi Tampereella opiskellessaan nuoren brittiläisen opettajan, josta tuli hänen aviomiehensä. Pari asettui asumaan Skotlannin Aberdeeniin ja heillä on kaksi lasta. Koivistojen vävypoika voitti appivanhemmat puolelleen kohteliaan käytöksensä ja brittiläisen huumorintajunsa voimin. Koivistot puhuivat englantia riittävästi, jotta kanssakäyminen onnistui. Sittemmin brittiläinen vävy on innoittanut Raijan opiskelemaan lisää englantia Kuopion kansalaisopistossa.

Tyttären perheen asettuminen Aberdeeniin ei kauhistuttanut Raijaa ja Anttia. ”Se on kuitenkin Euroopassa”, he naurahtavat. Eläkeläisinä heillä on aikaa vierailla Skotlannissa yleensä kahdesti vuodessa. Tyttären miehen vanhemmilla on jo vuosikymmenien ajan ollut maalaistalo Toscanassa Italiassa. Toscanan talo toimii kesäisenä tukikohtana kosmopoliittiselle perheelle – miehen isä on opettanut yliopistoissa eri puolilla maailmaa. Lapsenlapset käyvät vuorokesin Raijan ja Antin Luona Kuopiossa ja isänsä vanhempien luona Toscanassa.

”Me tarjoamme lapsille suomalaista kesämökkielämää”, Koivistot kertovat. Puusaunan lämmittäminen ukin kanssa kiehtoo lapsenlapsia kovasti. ”Käymme myös marjassa ja sienessä ja yritämme opettaa heille kädentaitoja”, Koivistot lisäävät. ”Silloinkin kun lähdemme Aberdeeniin, pakkaan tuorehiivaa mukaan”, Raija jatkaa, ”lapset haluavat joka kerta leipoa korvapuusteja yhdessä mummon kanssa”.

Koivistot arvostavat sitä, että lapsenlapset kasvavat paikassa, jossa monikulttuurisuudella on pitkät perinteet. ”Saatamme vieraillessamme lapset koulusta kotiin”, Antti kertoo, ”muiden lasten vanhemmat tervehtivät ja kyselevät meiltä kuulumisia, kun odotamme koululla”. Vuosisatojen monikulttuurisuus näkyy ihmisissä. Vastaan tulee helposti viidestä kuuteen eri kansallisuutta. Koivistot ovat nyt harjaantuneita ’small talkin’ harjoittajia ja nauttivat välittömästä ja kohteliaasta keskusteluilmapiiristä. ”On kiva, kun vastaan tulee kaiken värisiä ja näköisiä ihmisiä ja lasten leikit sujuvat – ihan samanlaisia mukuloita kuitenkin kaikki”.

Ajan myötä Koivistojen tyttärelle on muodostunut Aberdeeniin todella hyvä sosiaalinen verkosto. ”Lasten ollessa pieniä oli ehkä hieman haastavampaa pärjätä vieraassa maassa”, Raija kuvailee. ”Nyt perheen ystäväpiiri on kuitenkin todella laaja”, Antti jatkaa. Apua lasten kanssa löytyy teekupposen voimalla. Raija seuraa aktiivisesti Facebookissa perheen kuulumisia ja valokuvia. Lisäksi Koivistoilla on suvulle oma WhatsApp -rinki ja he soittelevat paljon ja puhuvat pitkään. ”Ikävän iskiessä alamme suunnitella seuraavaa tapaamista”.

Koivistojen tytär on puhunut lapsilleen suomea, mutta käyttämättömänä se rapistuu. ”Suomessa käydessään heillä menee kolmisen viikkoa, että kielen tuottaminen lähtee taas käyntiin”, Koivistot kertovat, ”kyllä he ymmärtävät, mitä puhutaan”. ”Kun tyttärenpoikamme Zachary puhuu englantia, olen huomannut pienen skottiaksentin”, Antti lisää, ”siellähän Zachary ja Rachel ovat syntyneet ja kasvaneet”.

Brittiläisten lapsenlasten ylirajainen isovanhemmuus on tarjonnut Raijalle ja Antille pääsyn erilaisen keskustelukulttuurin pariin. He nauttivat kohteliaasta ja fiksusta käytöksestä, johon sikäläiset ihmiset on kasvatettu. Tyttären perheessä on myös yhdistelty onnistuneesti esimerkiksi lasten isän roomalaiskatolisia ja britannialaisia joulunviettotapoja suomalaiseen jouluun. ”Tyttäremme kyllä järjestää paikalle kinkun ja kuusen, vaikka paketit avattaisiin vasta joulupäivänä” Koivistot nauravat. Perheessä eivät korostu kulttuurierot, vaan erilaisten tapojen yhdistäminen ja perinteistä nauttiminen yhdessä.

(Annukka Kortepuro)

Lue lisää ylirajaisesta isovanhemmuudesta:

• Duo Blogi: Isovanhemmuutta Atlantin yli 
• Duo Blogi: Isovanhemmuutta saksalaisittain - tyttären rakastuminen suomalaispoikaan ei yllättänyt Suomeen ihastunutta Kreutzin pariskuntaa
• Duo Blogi: Korvapuusteja ja kesämökkielämää – isovanhemmuutta Suomen ja Skotlannin välillä
• Duo nettiluento: Etämummon kokemuksia (video aukeaa toiselle välilehdelle Väestöliiton Perheaikaa.fi sivustolla)

If you and your family are anything like mine, you'll probably find the two situations below familiar.

Scenario 1:
Over ten years ago, at university in Australia:
Bob: What languages do you speak?
Me: Finnish, English, Thai, Spanish
Bob: Oh wow! Where did you learn Finnish, Thai and Spanish?
Me: Well, Spanish – that I learned on the streets of Barcelona. The rest I learned from home.
Bob: Oh – but which one is your first language?
Me: Well… I suppose I learned Thai first, then Finnish, then English.
Bob (looking very confused): But how come you speak such good English then? Did you live in the US? And how did you learn Finnish? And wait, how do you speak English so well? Thai people have an accent.
 
Scenario 2:
In the lift at our condo in Bangkok:
Somchai: Hello, little boy.
My son: Sawasdee krub (Hello)
Somchai: How are you?
Me: Khao phoot angrit mai pen (He doesn’t speak English) (I lie)
Somchai: You are such a nice little boy.
 My blond 5-year-old gives me a skeptical, raised eyebrow look.

I am a bi-ethnic, transnational, and trilingual third culture kid, and so are my children. This locker is not very crowded, but it’s definitely where I would place myself and my kids. There are numerous occasions in my life that I have had the previous conversations, with variations, depending on where in the world I’ve been, and who I’ve been with.

My kids are not little geniuses. They can speak three languages fluently, and that is perfectly normal, given attention and care when setting the language policy at home. While it was not seen as the norm for a person to have several national and linguistic identities back when I was a child, it is becoming increasingly normal today. It’s important to talk about this, because there are a lot of misconceptions surrounding language acquisition and national affiliation. I won’t go into the nitty-gritty details, but as a linguist, I will say the following: Child language acquisition is a very simple thing. Under normal circumstances, children learn as many languages as they are consistently and frequently exposed to.

Children will not develop the same capacities in all their languages. This is no cause for concern - monolingual speakers do not all speak the same way, either. Kids develop different styles of communication in their different languages because the set of people they interact with in each language is different. I am better at argumentation and analysis in English, more paranoid in Finnish, and more chilled out and helpful in Thai. It is not a sign that I am a ‘poorer speaker’ or ‘semilingual’ in any one of the languages, but simply that I am conditioned to feel different emotions and express different ideas in different languages due to the variation in speakers I was exposed to growing up. If a monolingual speaker were shy and not-so-talkative, people wouldn’t rush to say that their language is underdeveloped, the same way as they do for multilinguals when they are shyer in one language. I would argue that it is more accurate to say I have as many personalities as I do languages, as opposed to saying I am a person who speaks many languages.

Generally speaking, a monolingual speaker learns to express a lot of things very well in one language. Then, when a monolingual learns a second language as an adult in a classroom setting, even if they learn it more or less perfectly, they tend to be ‘compound bilinguals’. This means they have one concept, and simply use two different words (in two different languages), to express the same idea. This can often give rise to the feeling that speaking a second language is difficult, because the concepts don’t quite match up, no matter what is written in the dictionary. A ‘coordinate bilingual’, on the other hand, learns two languages independently of the other, and thus develops separate thought paradigms. These two languages do not directly translate, but rather, the words have slightly different ‘coordinates’.  This is the reason why multilinguals find it easy to code-switch, and can tell you all about how two words that are dictionary translations of each other are still not quite the same thing.

Growing up, my brothers and I always spoke Thai (if we happened to be in the same country). For me, it is the language of being looked after, and the language of endless discussion about food and poo. It is the language where I can be as stupid as I want, or try to be smart, and I am still the baby of the family. Finnish was the language that I sometimes spoke with my dad. He didn’t speak much when I was a kid, and was often condescending when he did. Finnish became the language of being defensive, of being wrong. My parents spoke English to each other, and I went to international schools in several countries, starting from my kindergarten days. My teachers were encouraging. English became the language where I was right, where I could build a logical argument, and where I could hold my own ground. Of course, over time, I’ve learned other patterns of behavior in all three languages, but my childhood most certainly set the tone.

I never questioned my tri-lingualism until I became an adult and had to defend it regularly. I still couldn’t tell you which is the language in which I ‘experience a sense of self’. That’s mainly because I am 100% myself in all three. I am just three different selves. These selves are not inherently Thai, Finnish, or even international. These selves are a product of the models of interaction I learned as a child. 

Which brings me to the present day. My children are also both citizens of Thailand and of Finland. They speak Finnish with their wonderful, encouraging dad, and have a great sense of humour in Finnish. My husband speaks almost flawless English, and so we speak English at the dinner table. Despite this, our kids have a more Indian/Philippine accent in English because they go to an English language daycare where their teacher is from the Philippines and their classmates are Indian. In Thai, they tend to ask more questions, and are probably more argumentative, probably because of my own role in the family. None of it has anything to do with a ‘Thai side’ or a ‘Finnish side’. It’s all to do with social interactions.

When you look at it that way, you can see that the kids will both develop different interaction styles in all three languages, too. My son is totally blond haired and has grey eyes. For some people, like Somchai in the second scenario, language and ethnicity are so intricately tied that they believe hair-colour has something to do with language acquisition. My daughter, on the other hand, is often described as a carbon copy of me. Nowadays, mixed-ethnic children are so common that nobody questions her ability to speak Thai. On the other hand, they do not expect her to be able to speak English, then, and it wouldn’t surprise me if she still has to encounter people like Bob in scenario 1 when she grows up.

I want to make sure my kids are equally proficient speakers of all three languages. As we currently live in Finland, Finnish is taken care of. They get plenty of exposure to English, too.  Thai is a bit tricky. It is unfortunate that many Thais here either believe a) that their child can only learn one language fluently or b) that they will automatically learn Thai because they are half Thai. The foregone conclusion in both cases is that the Thai parent speaks broken Finnish mixed with some Thai to their child(ren). Apart from ensuring that the child probably won’t pick up Thai, many of these kids end up needing speech therapy. What further aggravates the issue is that the Thai teacher who teaches school children also speaks a mish-mash of the languages, a fact that the cities of Helsinki, Espoo and Vantaa have not reacted to, despite numerous complaints from parents.

It is also important to remember that on my own, I cannot make sure my kids speak Thai well enough to communicate with a lot of people. They would only have a limited vocabulary and interaction style if only exposed to one speaker. So I employ a Thai teenager as their babysitter twice a week, and expose them to as many people who speak Thai to them as possible. When my kids were smaller, I gently reminded my friends not to speak Finnish with them. While some people saw me as harsh, I also believe I have made a difference in my circle of friends and acquaintances. Many have told me that after seeing how my totally blond kid can speak Thai, they have been more careful not to mix languages around their own kids. With the help of some friends, we set up a Thai kids club, where mothers speak to each other in Thai, and we arrange fun activities for the kids in Thai, and Thai only. Language is a social thing. The human brain is calculating and efficient (some would say lazy), and it certainly won’t bother learning a language well if it figures out there is an easier way to communicate. That’s the reason why many multilingual children do end up speaking just English (or whatever the dominant language is) to their parents. My kids would do the same with me if it weren’t for the community of people they are regularly exposed to that only speak Thai. Thai is a necessity for them, not an option. Of course, for some, this can seem like a lot of effort. And people should totally do what works for their families. If some language is an unnecessary burden for the family, why maintain it? Whatever works, right?

Do you want your bi or trilingual children to feel that they are themselves in your native language(s)? That should influence your decision as to whether you a) actively expose them to strong communities that use that language, and let them find their own place within them, or b) feel that you alone are sufficient as the main source of language exposure. The former means that your child will probably develop a strong character independent of you, and be able to navigate a wide array of social situations in that language. The latter means that they will primarily see it as a language they can only speak well enough to communicate with you and perhaps a select few people who know them very well.

Of course, you can always cross your fingers and hope that the child finds a place in that language community later on in life, and save yourself the effort. That happened to me with Finnish – I had more or less stopped actively speaking it, but then I went and married a Finn and moved to Finland. I am now a native speaker of Finnish slang, with practically no knowledge of Finnish written style. It’s a good thing my ‘Finnish community’ in Finland are the young people I work with, who seem to mainly appreciate my informal style of communication, and my colleagues, who care more about content than grammar or style! However, my mind still goes on overdrive thinking of ways to defend my poor grammar every time I send out an e-mail in Finnish, though, as I am sure someone will complain. My English character, a zealous grammarian, cringes in disgust at my low standards, yet applauds my practicality. My Thai character can't wait to hit send, seeing as there are better things to think about, such as if I ought to have mentioned I wrote it on the toilet, and what new thing to try for lunch.
 
(Valisa Krairiksh)

• Duo online lecture: Multilingualism and identity 

Moni kahden kulttuurin vanhempi on miettinyt, mihin lapselle rekisteröity äidinkieli oikeasti vaikuttaa, he kun joutuvat usein valitsemaan kahden kielen välillä. Kenelläkään ei oikein tunnu olevan tietoa, mitä väliä on sillä kumman vanhempien kielistä merkitse rekisteriin ”viralliseksi” äidinkielekseen. Viime viikolla kirjoittamani Duo kirjastojuttu oman äidinkielen opetuksesta poiki tietoisuuteeni yhden suuren epäkohdan, joka liittyy suoraan kysymykseen: Suomessa on paikkakuntia, joissa oman äidinkielen opetus kielletään sillä perusteella, että kieli ei ole virallinen äidinkieli väestörekisterissä.  

Näin esimerkiksi Hyvinkäällä:

Oman äidinkielen opetus
"Maahanmuuttajataustaisella oppilaalla on mahdollisuus saada oman äidinkielensä opetusta, mikäli hänen oma äidinkielensä on virallisesti (väestörekisteriin merkittynä) jokin muu kuin suomi tai ruotsi. Ryhmä voidaan perustaa, jos halukkaita kielen opiskelijoita on vähintään neljä. Opetukseen liittyy myös oman kulttuurin opetusta. Yleensä omaa äidinkieltä opiskellaan kaksi tuntia viikossa, ja tunnit voivat olla myös varsinaisen koulupäivän ulkopuolella. Tällä hetkellä Hyvinkäällä opetetaan albaniaa, daria, kiinaa, thaita, venäjää, vietnamia ja viroa."

Tämä fakta asettaa kaksikieliset lapset eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, mikä heidän rekisteröity äidinkielensä on ja missä päin Suomea he asuvat. Esimerkiksi Helsingissä ei oman äidinkielen opetukseen vaadita sitä, että kyseinen kieli on rekisterissä virallisena kielenä, riittää että toinen vanhemmista puhuu kyseistä kieltä. Ja miten kaksikieliselle lapselle valitaan se virallinen kieli? Onko se yleensä äidin puhuma kieli? Rekisteriin kun voi valita vain yhden kielen. 

Miksi toisten lasten kaksikielisyyden tukeminen nähdään arvokkaampana kuin toisten? Miksi suomea puhuvien lasten toista äidinkieltä ei pidetä arvokkaana? Jos oman äidinkielen opetus kielletään rekisteröidyn suomen perusteella, silloin tuetaan lähtökohtaisesti vain niitä kaksikielisiä lapsia, joiden suomen kielen oletetaan olevan heikompi tai se ei ole äidin puhuma kieli (olettaen, että rekisteriin merkitään äidin puhuma kieli). Tosiasiassa kaksikielinen lapsi voi osata suomea jopa paremmin kuin rekisteröityä äidinkieltään. Rekisteröimällä vieraan kielen voi kuitenkin turvata mahdollisuuden toisen kielen opetukseen ja tukeen. Tämä ei ole oikeudenmukaista. Äidinkielen rekisteröinnillä ei saisi olla kaksikielisiä lapsia eriarvoistavaa vaikutusta tilanteessa, joka perustuu pakolliseen valintaan kahden kielen välillä. Ongelma ei myöskään ratkea sillä, että rekisteriin merkitään vierasta kieltä puhuvan vanhemman kieli, koska tälläkin saattaa olla omat seurauksensa. Toisaalta valinta ei välttämättä ole suomalaisen vanhemman näkökulmasta luonnollinen etenkään, jos perhe asuu Suomessa. 

Toki ymmärrän sen, että maahan muuttaneiden ja vieraskielisten lasten suomen kieltä täytyy tukea, ja lisäksi heidän omaa äidinkieltään tulee ylläpitää, jotta lapsen vanhempien äidinkieli ja siten tunneyhteys omiin vanhempiin säilyy. Mutta jos toinen vanhemmista on suomalainen ja toinen ulkomaalainen ja lapselle rekisteröidään sen vuoksi suomi äidinkieleksi, miksi ulkomaalaisen vanhemman äidinkieli ja tunneyhteyden säilyminen ei olisi yhtä arvokasta? Usein se on isän kieli, joka jää paitsioon varsinkin, jos äiti on suomalainen. Ovatko lapseni vähemmän kaksikielisiä ja -kulttuurisia siksi, että heidän äitinsä on suomalainen ja suomenkielinen?

Tämä tapaus tukee jälleen kerran käsitystäni siitä, että kahden kulttuurin lapset jäävät monesti väliinputoajiksi eikä heitä koskevien kysymysten kompleksisuutta vieläkään oikein hahmoteta. Tekevätkö suomalainen äiti, ulkomaalainen isä, suomalainen ulkonäkö ja suomi rekisteröitynä äidinkielenä heistä vähemmän kaksikulttuurisia ja -kielisiä verrattuna naapurin lapseen, jonka isä sattuu olemaan suomalainen, äiti ulkomaalainen ja jonka äidinkieleksi on rekisteriin valittu äidin puhuma vieras kieli? Entä miten lapsi muuttuisi, jos hänen äidinkielensä vaihdetaan rekisteriin? Sehän nimittäin on mahdollista! 

Kuten tekstistä ehkä huomaakin, olen päättänyt vaikuttaa asiaan. Aionkin ottaa selvää siitä, onko nykyinen menettely oikeudenmukainen ja mitä sille voi tehdä. Tämä ei siis jää tähän! 

Kuulisin myös erittäin mielelläni teidän kokemuksista oman äidinkielen opetukseen liittyen. Laita minulle viestiä osoitteeseen: tanja (at) duoduo.fi, kiitos!

(Tanja Del Angel)

Jos pitäisi sanoa, missä kahden kulttuurin taustani eniten näkyy, olisi se varmasti kaksikielisyys. Vaikka se ei näykään ulospäin jokapäiväisessä arjessani, on se silti tärkeä osa persoonaani ja elämäntapaani. Etenkin nuorempana kaksikielisyys oli minulle merkittävä tekijä, jonka avulla erottua muista. En tuonut asiaa mitenkään aktiivisesti esille muille, mutta itselleni oli tärkeää tietää, etten ollut aivan samanlainen kuin kaikki muut.

Mahdollisesti juuri kaksikielisyydestä johtuen peruskoulussa aloitettujen vieraiden kielten opiskelu oli minulle innostavaa ja ainakin aluksi kohtalaisen helppoa. Ehkäpä kahden tyystin erilaisen kielen taustan ansiosta uudet kielet eivät tuntuneet oudoilta ja pelottavilta, vaan oli luonnollista pyrkiä esimerkiksi lausumaan mahdollisimman hyvin. Myöhemminkään keskustelutilanteet vaikka vain välttävästikin hallitsemillani kielillä eivät ole koskaan tuntuneet pelottavilta, vaan olen pyrkinyt luontevaan keskusteluun kielitaitoni rajoitteista piittaamatta.

Kielen avulla olen myös ymmärtänyt, ettei toisissa kulttuureissa ole mitään pelottavaa, vaan loppujen lopuksi ihmiset ajattelevat paljon samalla tavalla. Jopa fraasit ja sanonnat ovat eri kielissä monesti samanlaisia – esim. sika säkissä vs. kissa säkissä, mennä läpi harmaan kiven vs. syödä vaikka harmaata kiveä jne. Toisaalta kulttuurien yllättävilläkin osa-alueilla ilmeneviä eroja voi olla vaikea ymmärtää ilman kielen hallintaa. Näiden erojen tiedostaminen ja mieltäminen luonnolliseksi osaksi kulttuureita on luultavastikin auttanut minua haastamaan ”kotikylältä” opittuja katsantokantoja ja niiden kiveen hakattua yleismaailmallisuutta.

Mikä tärkeintä, koska puhun isäni kieltä kutakuinkin sujuvasti, pystyn keskustelemaan sukulaisteni kanssa tasavertaisesti, eikä minua pidetä sinä hassuna ulkomaan serkkuna. Sanastoni on kyllä jossain määrin suppea, mutta hallitsen paikallisen murteen tärkeät äänteet ja sanonnat. Huolimatta siitä, että olen kasvanut Suomessa, vie tämä erityinen puhetapa minut lähemmäs paikallista tapaa elää ja katsoa maailmaa. Ja vaikka edellisestä vierailustani olisi ehtinyt kulua useampikin vuosi, uppoan sukulaisteni ja muiden paikallisten joukkoon helposti – vähän kuin viettäisi kaksoiselämää, kun voi vaihtaa piirejä ja tavallaan myös omaa identiteettiään kuin lennosta.

Itselleni kaksikielisyydestä on ollut vain iloa ja hyötyä. Jos jotain negatiivista haluaa etsimällä etsiä, niin ehkä se, että aloin puhumaan vasta kolme vuotiaana, saattoi olla seurausta kahden kotikielen aiheuttamasta hämmennyksestä.  Mutta kuulemma sen jälkeen kun lopulta rohkaistuin puhumaan, en ollut hiljaa enää hetkeäkään.

(Satakieli)

Äitini kieli on minulle valtavan tuttu. Sen kuuleminen toisinaan kaduilla ja kaupoissa läikyttää lämpimän tunteen rintaani. On kuin muistelisin omaa isoäitiäni: mielikuvat ovat kultaisia ja kehoon valuu turvallinen, lempeä olo. Samalla kuitenkin harmittaa, sillä en ehtinyt tuntea isoäitiäni läheisemmin. Hän nukkui pois ollessani vielä melko nuori. 

Äitini kieleen minulla on samankaltainen suhde. Kaikesta kotoisasta tuttuuden ja turvallisuuden tunteesta huolimatta tunnen etäisyyttä, sillä en osaa puhua hänen äidinkieltään. Ikäänkuin sydämen tasolla olisin sisällä, mutta tietämyksen tasolla ulkona. On kuin voisin olla yhtä äitini yhteisön kanssa, mutta kuitenkin hölmöllä tavalla ulkopiirissä. Keskusteluissa saatan kyetä poimimaan sanan sieltä toisen täältä, mutta laajempi ymmärrys aiheesta pysyy pimennossa. Toki englannillakin pärjäisi, sillä se on äitini kotimaan toinen virallinen kieli. Argumentoisin silti, että jos maahanmuuttajataustaisen vanhemman äidinkieli on jokin muu kuin englanti, kannattaa sitä jälkikasvulleen opettaa. Englanti tulee kuitenkin myöhemmin koulun, tv-sarjojen, leffojen, videopelien ja netin kautta. Englannilta, nykyajan lingua francalta, onkin mahdoton välttyä. Sen sijaan jotain vähän eksoottisempaa kieltä on hiukan vaivalloisempaa lähteä myöhemmällä iällä opettelemaan.

Äitini teki tietoisesti päätöksen olla puhumatta kieltään meille lapsille. Hän koki kasvattavansa suomalaisia lapsia suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän ei yksinkertaisesti tullut ajatelleeksi, mitä mahdollisesti negatiivisia vaikutuksia tällä päätöksellä voisi olla. Hän joutui esimerkiksi kohtaamaan  perhelomalla tilanteen, jossa isovanhempani ihmettelivät, mikseivät heidän lapsenlapsensa puhu heidän kanssaan samaa kieltä. He kokivat tämän loukkkauksena ja kysyivät, häpesikö äiti omia juuriaan. Äitini hätkähti: ei tietenkään hävennyt! Hän ei vain ollut tullut ajatelleeksi asiaa heidän näkökulmastaan.

Useamman kielen omaksuminen pienenä saattaa hidastaa puheen kehittymistä verrattuna lapsiin, joilla on yksi äidinkieli. Kannustaisin silti kaksikulttuuristen perheiden vanhempia tukemaan lastensa kaksikielisyyttä, sillä kieli on tärkeä osa kulttuuri-identiteettiä ja itseymmärrystä. Kieli on väline kommunikoida, mutta myös niin paljon muutakin: kieli on avain kokonaiseen tapaan ajatella, ilmaista, luoda ja muovata, synnyttää tunnelmaa ja viestittää merkityksiä, joita ei välttämättä edes ole sellaisenaan olemassa jossain toisessa kulttuurissa. Kieli kätkee alleen niin hurjan määrän funktioita, ettemme edes tule sitä arkikäytössä huomanneeksi. Kielen kautta luomme yhteyden muihin ihmisiin: yhteyden, joka tuntuu merkitykselliseltä ja elävältä.

En suinkaan tarvitse äitini kieltä päivittäisessä elämässäni Suomessa. Sen osaamisesta ei siis olisi minulle siinä mielessä "hyötyä". On kuitenkin naurettavaa ajatella, että voisin leikata äitini kulttuuriperinnön identiteetistäni kuin jonkin ylimääräisen raajan vain siksi, että olen asunut koko ikäni Suomessa. Minussa on lopulta äitini kautta vaikutteita muustakin kuin siniristilippumme värittämästä todellisuudesta. Ja tämä "muu osa" minussa on sitä, mitä haluan vaalia tullakseni kokonaiseksi ja täydelliseksi minäksi.

Tätä kirjoitusta kirjoittaessani vietetään ensimmäistä kertaa satakieli-kuukautta, jolloin juhlistetaan omaa äidinkieltä ja erilaisten kielten rikkautta. Rakastankin suomen kieltä, sen monipuolisuutta ja rempseitä sanoja ja taivutusmuotoja. Äitini kieleen minulla ei ole samanlaista ymmärrys- ja tunnesidettä, mutta toivon voivani oppia puhumaan sitä sen verran hyvin, että voisin kommunikoida sukulaisteni kanssa paremmin ja kokea tiiviimmin olevani osa äitini kulttuuriperimää.

Olkaamme kiitollisia siitä, miten rikkaaksi erilaiset kielet tekevät maailmastamme. Lopuksi vielä Nelson Mandelan sanoin: