Monikulttuurisuus on aina ollut tärkeä osa elämääni. Olen henkilökohtaisesti kokenut kahden kulttuurin arjen keskellä elämisen, isäni on kotoisin Turkista ja äitini on suomalainen. Lapsuudessani en tunnistanut suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin eri vivahteita sillä emme puhuneet kahdesta eri kulttuurista vaan elimme elämää kahden kulttuurin sekamelskassa. En kokenut olevani erilainen lapsi - huolimatta siitä, että toisinaan sosiaalinen ympäristö huomioi tummat piirteeni sekä erilaiset toimintatapani. Muistan kun eräs tarhakaverini kysyi minulta aamiaispöydässä miksi en syö maksamakkaraa. En ollut aikaisemmin miettinyt asiaa, joten lapsentavoin totesin ääneen ”olen sille allerginen”.  

Teini-iässä koin elämän kahden kulttuurin välillä haasteellisena. Aloin tunnistaa mikä osa arjessani on turkkilaista kulttuuriperimää ja siten mitkä asiat olivat erilaisia verrattuna ystävieni elämään kotona ja kodin ulkopuolella. Liikkumiseni kodin ulkopuolella oli ystäviini verrattuna rajoittuneempaa. Koin elämäni olevan täynnä selontekoja - toisaalta ystävilleni toisaalta perheelleni. Olin todella epävarma itsestäni ja jo nimeni mainitseminen tuntemattomien ihmisten edessä sai oloni vaivaantuneeksi. Näin jälkeenpäin koen kenties suurimman haasteen olleen kahden kulttuurin kasvattina se, että asioista ei keskusteltu enkä osannut turkin kieltä, mikä jo lähtökohtaisesti vaikeutti turkkilaisen kulttuurin ymmärtämisen. Selontekoni ja perheen sisäisen yhteisymmärryksen saavuttaminen olivat suomalaisen käsitteistön varassa. 

Esikoispoikani syntyi 15.9.2016 osaksi monikulttuurista perhettämme. Monikulttuurisen perheestämme tekee turkkilaisen taustani lisäksi se, että mieheni on suomenruotsalainen. Luonnollinen valinta oli, että mieheni tulee puhumaan lapselle ruotsia ja minä suomea. Koen kaksikielisyyden tärkeänä lapsen tulevaisuuden kannalta; toisaalta kulttuuriperimän ymmärtämiselle, toisaalta onnistuneen dialogisen vuorovaikutuksen saavuttamiselle. 

Haluan tarjota pojalleni mahdollisimman rikkaan ja moninaisen lapsuuden ja nuoruuden. Haluan hänen ymmärtävän erilaisuuden rikkaudet ja moninaisuuden tuomat mahdollisuudet. Huolimatta siitä, että minä en aina saanut kokea turkkilaisuuden parhaimpia puolia, haluan tarjota pojalleni tähän paremman mahdollisuuden. Näin isäni tulee puhumaan pojalle turkkia. Toivon, että poikani omaksuu turkkilaisesta kulttuurista sen yhteisöllisyyden ja vahvat perhesiteet.  

Olen nykypäivänä onnellinen kahden kulttuurin kasvatti ja jättänyt vaikeimmat ajat taakseni. Monikulttuurisuus on edistänyt valmiuksiani elämän eri osa-alueilla ja se on ehdoton vahvuuteni esimerkiksi työelämässä. Poikani tulee kasvamaan kolmen kielen ja kulttuurin ympäröimänä ja toivonkin, että hän uskaltautuu avoimesti kysymään ja kyseenalaistamaan asioita. Hänelle on kaikki ovet avoinna ja useita vaihtoehtoja, joista valita. Yhteinen kieli on yksi tärkeä perusedellytys sille, että lapsi saa ymmärrettävän vastauksen kysymykseensä. 

(Emine Ehrström)

If you and your family are anything like mine, you'll probably find the two situations below familiar.

Scenario 1:
Over ten years ago, at university in Australia:
Bob: What languages do you speak?
Me: Finnish, English, Thai, Spanish
Bob: Oh wow! Where did you learn Finnish, Thai and Spanish?
Me: Well, Spanish – that I learned on the streets of Barcelona. The rest I learned from home.
Bob: Oh – but which one is your first language?
Me: Well… I suppose I learned Thai first, then Finnish, then English.
Bob (looking very confused): But how come you speak such good English then? Did you live in the US? And how did you learn Finnish? And wait, how do you speak English so well? Thai people have an accent.
 
Scenario 2:
In the lift at our condo in Bangkok:
Somchai: Hello, little boy.
My son: Sawasdee krub (Hello)
Somchai: How are you?
Me: Khao phoot angrit mai pen (He doesn’t speak English) (I lie)
Somchai: You are such a nice little boy.
 My blond 5-year-old gives me a skeptical, raised eyebrow look.

I am a bi-ethnic, transnational, and trilingual third culture kid, and so are my children. This locker is not very crowded, but it’s definitely where I would place myself and my kids. There are numerous occasions in my life that I have had the previous conversations, with variations, depending on where in the world I’ve been, and who I’ve been with.

My kids are not little geniuses. They can speak three languages fluently, and that is perfectly normal, given attention and care when setting the language policy at home. While it was not seen as the norm for a person to have several national and linguistic identities back when I was a child, it is becoming increasingly normal today. It’s important to talk about this, because there are a lot of misconceptions surrounding language acquisition and national affiliation. I won’t go into the nitty-gritty details, but as a linguist, I will say the following: Child language acquisition is a very simple thing. Under normal circumstances, children learn as many languages as they are consistently and frequently exposed to.

Children will not develop the same capacities in all their languages. This is no cause for concern - monolingual speakers do not all speak the same way, either. Kids develop different styles of communication in their different languages because the set of people they interact with in each language is different. I am better at argumentation and analysis in English, more paranoid in Finnish, and more chilled out and helpful in Thai. It is not a sign that I am a ‘poorer speaker’ or ‘semilingual’ in any one of the languages, but simply that I am conditioned to feel different emotions and express different ideas in different languages due to the variation in speakers I was exposed to growing up. If a monolingual speaker were shy and not-so-talkative, people wouldn’t rush to say that their language is underdeveloped, the same way as they do for multilinguals when they are shyer in one language. I would argue that it is more accurate to say I have as many personalities as I do languages, as opposed to saying I am a person who speaks many languages.

Generally speaking, a monolingual speaker learns to express a lot of things very well in one language. Then, when a monolingual learns a second language as an adult in a classroom setting, even if they learn it more or less perfectly, they tend to be ‘compound bilinguals’. This means they have one concept, and simply use two different words (in two different languages), to express the same idea. This can often give rise to the feeling that speaking a second language is difficult, because the concepts don’t quite match up, no matter what is written in the dictionary. A ‘coordinate bilingual’, on the other hand, learns two languages independently of the other, and thus develops separate thought paradigms. These two languages do not directly translate, but rather, the words have slightly different ‘coordinates’.  This is the reason why multilinguals find it easy to code-switch, and can tell you all about how two words that are dictionary translations of each other are still not quite the same thing.

Growing up, my brothers and I always spoke Thai (if we happened to be in the same country). For me, it is the language of being looked after, and the language of endless discussion about food and poo. It is the language where I can be as stupid as I want, or try to be smart, and I am still the baby of the family. Finnish was the language that I sometimes spoke with my dad. He didn’t speak much when I was a kid, and was often condescending when he did. Finnish became the language of being defensive, of being wrong. My parents spoke English to each other, and I went to international schools in several countries, starting from my kindergarten days. My teachers were encouraging. English became the language where I was right, where I could build a logical argument, and where I could hold my own ground. Of course, over time, I’ve learned other patterns of behavior in all three languages, but my childhood most certainly set the tone.

I never questioned my tri-lingualism until I became an adult and had to defend it regularly. I still couldn’t tell you which is the language in which I ‘experience a sense of self’. That’s mainly because I am 100% myself in all three. I am just three different selves. These selves are not inherently Thai, Finnish, or even international. These selves are a product of the models of interaction I learned as a child. 

Which brings me to the present day. My children are also both citizens of Thailand and of Finland. They speak Finnish with their wonderful, encouraging dad, and have a great sense of humour in Finnish. My husband speaks almost flawless English, and so we speak English at the dinner table. Despite this, our kids have a more Indian/Philippine accent in English because they go to an English language daycare where their teacher is from the Philippines and their classmates are Indian. In Thai, they tend to ask more questions, and are probably more argumentative, probably because of my own role in the family. None of it has anything to do with a ‘Thai side’ or a ‘Finnish side’. It’s all to do with social interactions.

When you look at it that way, you can see that the kids will both develop different interaction styles in all three languages, too. My son is totally blond haired and has grey eyes. For some people, like Somchai in the second scenario, language and ethnicity are so intricately tied that they believe hair-colour has something to do with language acquisition. My daughter, on the other hand, is often described as a carbon copy of me. Nowadays, mixed-ethnic children are so common that nobody questions her ability to speak Thai. On the other hand, they do not expect her to be able to speak English, then, and it wouldn’t surprise me if she still has to encounter people like Bob in scenario 1 when she grows up.

I want to make sure my kids are equally proficient speakers of all three languages. As we currently live in Finland, Finnish is taken care of. They get plenty of exposure to English, too.  Thai is a bit tricky. It is unfortunate that many Thais here either believe a) that their child can only learn one language fluently or b) that they will automatically learn Thai because they are half Thai. The foregone conclusion in both cases is that the Thai parent speaks broken Finnish mixed with some Thai to their child(ren). Apart from ensuring that the child probably won’t pick up Thai, many of these kids end up needing speech therapy. What further aggravates the issue is that the Thai teacher who teaches school children also speaks a mish-mash of the languages, a fact that the cities of Helsinki, Espoo and Vantaa have not reacted to, despite numerous complaints from parents.

It is also important to remember that on my own, I cannot make sure my kids speak Thai well enough to communicate with a lot of people. They would only have a limited vocabulary and interaction style if only exposed to one speaker. So I employ a Thai teenager as their babysitter twice a week, and expose them to as many people who speak Thai to them as possible. When my kids were smaller, I gently reminded my friends not to speak Finnish with them. While some people saw me as harsh, I also believe I have made a difference in my circle of friends and acquaintances. Many have told me that after seeing how my totally blond kid can speak Thai, they have been more careful not to mix languages around their own kids. With the help of some friends, we set up a Thai kids club, where mothers speak to each other in Thai, and we arrange fun activities for the kids in Thai, and Thai only. Language is a social thing. The human brain is calculating and efficient (some would say lazy), and it certainly won’t bother learning a language well if it figures out there is an easier way to communicate. That’s the reason why many multilingual children do end up speaking just English (or whatever the dominant language is) to their parents. My kids would do the same with me if it weren’t for the community of people they are regularly exposed to that only speak Thai. Thai is a necessity for them, not an option. Of course, for some, this can seem like a lot of effort. And people should totally do what works for their families. If some language is an unnecessary burden for the family, why maintain it? Whatever works, right?

Do you want your bi or trilingual children to feel that they are themselves in your native language(s)? That should influence your decision as to whether you a) actively expose them to strong communities that use that language, and let them find their own place within them, or b) feel that you alone are sufficient as the main source of language exposure. The former means that your child will probably develop a strong character independent of you, and be able to navigate a wide array of social situations in that language. The latter means that they will primarily see it as a language they can only speak well enough to communicate with you and perhaps a select few people who know them very well.

Of course, you can always cross your fingers and hope that the child finds a place in that language community later on in life, and save yourself the effort. That happened to me with Finnish – I had more or less stopped actively speaking it, but then I went and married a Finn and moved to Finland. I am now a native speaker of Finnish slang, with practically no knowledge of Finnish written style. It’s a good thing my ‘Finnish community’ in Finland are the young people I work with, who seem to mainly appreciate my informal style of communication, and my colleagues, who care more about content than grammar or style! However, my mind still goes on overdrive thinking of ways to defend my poor grammar every time I send out an e-mail in Finnish, though, as I am sure someone will complain. My English character, a zealous grammarian, cringes in disgust at my low standards, yet applauds my practicality. My Thai character can't wait to hit send, seeing as there are better things to think about, such as if I ought to have mentioned I wrote it on the toilet, and what new thing to try for lunch.
 
(Valisa Krairiksh)

• Duo online lecture: Multilingualism and identity 

Moni kahden kulttuurin vanhempi on miettinyt, mihin lapselle rekisteröity äidinkieli oikeasti vaikuttaa, he kun joutuvat usein valitsemaan kahden kielen välillä. Kenelläkään ei oikein tunnu olevan tietoa, mitä väliä on sillä kumman vanhempien kielistä merkitse rekisteriin ”viralliseksi” äidinkielekseen. Viime viikolla kirjoittamani Duo kirjastojuttu oman äidinkielen opetuksesta poiki tietoisuuteeni yhden suuren epäkohdan, joka liittyy suoraan kysymykseen: Suomessa on paikkakuntia, joissa oman äidinkielen opetus kielletään sillä perusteella, että kieli ei ole virallinen äidinkieli väestörekisterissä.  

Näin esimerkiksi Hyvinkäällä:

Oman äidinkielen opetus
"Maahanmuuttajataustaisella oppilaalla on mahdollisuus saada oman äidinkielensä opetusta, mikäli hänen oma äidinkielensä on virallisesti (väestörekisteriin merkittynä) jokin muu kuin suomi tai ruotsi. Ryhmä voidaan perustaa, jos halukkaita kielen opiskelijoita on vähintään neljä. Opetukseen liittyy myös oman kulttuurin opetusta. Yleensä omaa äidinkieltä opiskellaan kaksi tuntia viikossa, ja tunnit voivat olla myös varsinaisen koulupäivän ulkopuolella. Tällä hetkellä Hyvinkäällä opetetaan albaniaa, daria, kiinaa, thaita, venäjää, vietnamia ja viroa."

Tämä fakta asettaa kaksikieliset lapset eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, mikä heidän rekisteröity äidinkielensä on ja missä päin Suomea he asuvat. Esimerkiksi Helsingissä ei oman äidinkielen opetukseen vaadita sitä, että kyseinen kieli on rekisterissä virallisena kielenä, riittää että toinen vanhemmista puhuu kyseistä kieltä. Ja miten kaksikieliselle lapselle valitaan se virallinen kieli? Onko se yleensä äidin puhuma kieli? Rekisteriin kun voi valita vain yhden kielen. 

Miksi toisten lasten kaksikielisyyden tukeminen nähdään arvokkaampana kuin toisten? Miksi suomea puhuvien lasten toista äidinkieltä ei pidetä arvokkaana? Jos oman äidinkielen opetus kielletään rekisteröidyn suomen perusteella, silloin tuetaan lähtökohtaisesti vain niitä kaksikielisiä lapsia, joiden suomen kielen oletetaan olevan heikompi tai se ei ole äidin puhuma kieli (olettaen, että rekisteriin merkitään äidin puhuma kieli). Tosiasiassa kaksikielinen lapsi voi osata suomea jopa paremmin kuin rekisteröityä äidinkieltään. Rekisteröimällä vieraan kielen voi kuitenkin turvata mahdollisuuden toisen kielen opetukseen ja tukeen. Tämä ei ole oikeudenmukaista. Äidinkielen rekisteröinnillä ei saisi olla kaksikielisiä lapsia eriarvoistavaa vaikutusta tilanteessa, joka perustuu pakolliseen valintaan kahden kielen välillä. Ongelma ei myöskään ratkea sillä, että rekisteriin merkitään vierasta kieltä puhuvan vanhemman kieli, koska tälläkin saattaa olla omat seurauksensa. Toisaalta valinta ei välttämättä ole suomalaisen vanhemman näkökulmasta luonnollinen etenkään, jos perhe asuu Suomessa. 

Toki ymmärrän sen, että maahan muuttaneiden ja vieraskielisten lasten suomen kieltä täytyy tukea, ja lisäksi heidän omaa äidinkieltään tulee ylläpitää, jotta lapsen vanhempien äidinkieli ja siten tunneyhteys omiin vanhempiin säilyy. Mutta jos toinen vanhemmista on suomalainen ja toinen ulkomaalainen ja lapselle rekisteröidään sen vuoksi suomi äidinkieleksi, miksi ulkomaalaisen vanhemman äidinkieli ja tunneyhteyden säilyminen ei olisi yhtä arvokasta? Usein se on isän kieli, joka jää paitsioon varsinkin, jos äiti on suomalainen. Ovatko lapseni vähemmän kaksikielisiä ja -kulttuurisia siksi, että heidän äitinsä on suomalainen ja suomenkielinen?

Tämä tapaus tukee jälleen kerran käsitystäni siitä, että kahden kulttuurin lapset jäävät monesti väliinputoajiksi eikä heitä koskevien kysymysten kompleksisuutta vieläkään oikein hahmoteta. Tekevätkö suomalainen äiti, ulkomaalainen isä, suomalainen ulkonäkö ja suomi rekisteröitynä äidinkielenä heistä vähemmän kaksikulttuurisia ja -kielisiä verrattuna naapurin lapseen, jonka isä sattuu olemaan suomalainen, äiti ulkomaalainen ja jonka äidinkieleksi on rekisteriin valittu äidin puhuma vieras kieli? Entä miten lapsi muuttuisi, jos hänen äidinkielensä vaihdetaan rekisteriin? Sehän nimittäin on mahdollista! 

Kuten tekstistä ehkä huomaakin, olen päättänyt vaikuttaa asiaan. Aionkin ottaa selvää siitä, onko nykyinen menettely oikeudenmukainen ja mitä sille voi tehdä. Tämä ei siis jää tähän! 

Kuulisin myös erittäin mielelläni teidän kokemuksista oman äidinkielen opetukseen liittyen. Laita minulle viestiä osoitteeseen: tanja (at) duoduo.fi, kiitos!

(Tanja Del Angel)

Jos pitäisi sanoa, missä kahden kulttuurin taustani eniten näkyy, olisi se varmasti kaksikielisyys. Vaikka se ei näykään ulospäin jokapäiväisessä arjessani, on se silti tärkeä osa persoonaani ja elämäntapaani. Etenkin nuorempana kaksikielisyys oli minulle merkittävä tekijä, jonka avulla erottua muista. En tuonut asiaa mitenkään aktiivisesti esille muille, mutta itselleni oli tärkeää tietää, etten ollut aivan samanlainen kuin kaikki muut.

Mahdollisesti juuri kaksikielisyydestä johtuen peruskoulussa aloitettujen vieraiden kielten opiskelu oli minulle innostavaa ja ainakin aluksi kohtalaisen helppoa. Ehkäpä kahden tyystin erilaisen kielen taustan ansiosta uudet kielet eivät tuntuneet oudoilta ja pelottavilta, vaan oli luonnollista pyrkiä esimerkiksi lausumaan mahdollisimman hyvin. Myöhemminkään keskustelutilanteet vaikka vain välttävästikin hallitsemillani kielillä eivät ole koskaan tuntuneet pelottavilta, vaan olen pyrkinyt luontevaan keskusteluun kielitaitoni rajoitteista piittaamatta.

Kielen avulla olen myös ymmärtänyt, ettei toisissa kulttuureissa ole mitään pelottavaa, vaan loppujen lopuksi ihmiset ajattelevat paljon samalla tavalla. Jopa fraasit ja sanonnat ovat eri kielissä monesti samanlaisia – esim. sika säkissä vs. kissa säkissä, mennä läpi harmaan kiven vs. syödä vaikka harmaata kiveä jne. Toisaalta kulttuurien yllättävilläkin osa-alueilla ilmeneviä eroja voi olla vaikea ymmärtää ilman kielen hallintaa. Näiden erojen tiedostaminen ja mieltäminen luonnolliseksi osaksi kulttuureita on luultavastikin auttanut minua haastamaan ”kotikylältä” opittuja katsantokantoja ja niiden kiveen hakattua yleismaailmallisuutta.

Mikä tärkeintä, koska puhun isäni kieltä kutakuinkin sujuvasti, pystyn keskustelemaan sukulaisteni kanssa tasavertaisesti, eikä minua pidetä sinä hassuna ulkomaan serkkuna. Sanastoni on kyllä jossain määrin suppea, mutta hallitsen paikallisen murteen tärkeät äänteet ja sanonnat. Huolimatta siitä, että olen kasvanut Suomessa, vie tämä erityinen puhetapa minut lähemmäs paikallista tapaa elää ja katsoa maailmaa. Ja vaikka edellisestä vierailustani olisi ehtinyt kulua useampikin vuosi, uppoan sukulaisteni ja muiden paikallisten joukkoon helposti – vähän kuin viettäisi kaksoiselämää, kun voi vaihtaa piirejä ja tavallaan myös omaa identiteettiään kuin lennosta.

Itselleni kaksikielisyydestä on ollut vain iloa ja hyötyä. Jos jotain negatiivista haluaa etsimällä etsiä, niin ehkä se, että aloin puhumaan vasta kolme vuotiaana, saattoi olla seurausta kahden kotikielen aiheuttamasta hämmennyksestä.  Mutta kuulemma sen jälkeen kun lopulta rohkaistuin puhumaan, en ollut hiljaa enää hetkeäkään.

(Satakieli)

Äitini kieli on minulle valtavan tuttu. Sen kuuleminen toisinaan kaduilla ja kaupoissa läikyttää lämpimän tunteen rintaani. On kuin muistelisin omaa isoäitiäni: mielikuvat ovat kultaisia ja kehoon valuu turvallinen, lempeä olo. Samalla kuitenkin harmittaa, sillä en ehtinyt tuntea isoäitiäni läheisemmin. Hän nukkui pois ollessani vielä melko nuori. 

Äitini kieleen minulla on samankaltainen suhde. Kaikesta kotoisasta tuttuuden ja turvallisuuden tunteesta huolimatta tunnen etäisyyttä, sillä en osaa puhua hänen äidinkieltään. Ikäänkuin sydämen tasolla olisin sisällä, mutta tietämyksen tasolla ulkona. On kuin voisin olla yhtä äitini yhteisön kanssa, mutta kuitenkin hölmöllä tavalla ulkopiirissä. Keskusteluissa saatan kyetä poimimaan sanan sieltä toisen täältä, mutta laajempi ymmärrys aiheesta pysyy pimennossa. Toki englannillakin pärjäisi, sillä se on äitini kotimaan toinen virallinen kieli. Argumentoisin silti, että jos maahanmuuttajataustaisen vanhemman äidinkieli on jokin muu kuin englanti, kannattaa sitä jälkikasvulleen opettaa. Englanti tulee kuitenkin myöhemmin koulun, tv-sarjojen, leffojen, videopelien ja netin kautta. Englannilta, nykyajan lingua francalta, onkin mahdoton välttyä. Sen sijaan jotain vähän eksoottisempaa kieltä on hiukan vaivalloisempaa lähteä myöhemmällä iällä opettelemaan.

Äitini teki tietoisesti päätöksen olla puhumatta kieltään meille lapsille. Hän koki kasvattavansa suomalaisia lapsia suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän ei yksinkertaisesti tullut ajatelleeksi, mitä mahdollisesti negatiivisia vaikutuksia tällä päätöksellä voisi olla. Hän joutui esimerkiksi kohtaamaan  perhelomalla tilanteen, jossa isovanhempani ihmettelivät, mikseivät heidän lapsenlapsensa puhu heidän kanssaan samaa kieltä. He kokivat tämän loukkkauksena ja kysyivät, häpesikö äiti omia juuriaan. Äitini hätkähti: ei tietenkään hävennyt! Hän ei vain ollut tullut ajatelleeksi asiaa heidän näkökulmastaan.

Useamman kielen omaksuminen pienenä saattaa hidastaa puheen kehittymistä verrattuna lapsiin, joilla on yksi äidinkieli. Kannustaisin silti kaksikulttuuristen perheiden vanhempia tukemaan lastensa kaksikielisyyttä, sillä kieli on tärkeä osa kulttuuri-identiteettiä ja itseymmärrystä. Kieli on väline kommunikoida, mutta myös niin paljon muutakin: kieli on avain kokonaiseen tapaan ajatella, ilmaista, luoda ja muovata, synnyttää tunnelmaa ja viestittää merkityksiä, joita ei välttämättä edes ole sellaisenaan olemassa jossain toisessa kulttuurissa. Kieli kätkee alleen niin hurjan määrän funktioita, ettemme edes tule sitä arkikäytössä huomanneeksi. Kielen kautta luomme yhteyden muihin ihmisiin: yhteyden, joka tuntuu merkitykselliseltä ja elävältä.

En suinkaan tarvitse äitini kieltä päivittäisessä elämässäni Suomessa. Sen osaamisesta ei siis olisi minulle siinä mielessä "hyötyä". On kuitenkin naurettavaa ajatella, että voisin leikata äitini kulttuuriperinnön identiteetistäni kuin jonkin ylimääräisen raajan vain siksi, että olen asunut koko ikäni Suomessa. Minussa on lopulta äitini kautta vaikutteita muustakin kuin siniristilippumme värittämästä todellisuudesta. Ja tämä "muu osa" minussa on sitä, mitä haluan vaalia tullakseni kokonaiseksi ja täydelliseksi minäksi.

Tätä kirjoitusta kirjoittaessani vietetään ensimmäistä kertaa satakieli-kuukautta, jolloin juhlistetaan omaa äidinkieltä ja erilaisten kielten rikkautta. Rakastankin suomen kieltä, sen monipuolisuutta ja rempseitä sanoja ja taivutusmuotoja. Äitini kieleen minulla ei ole samanlaista ymmärrys- ja tunnesidettä, mutta toivon voivani oppia puhumaan sitä sen verran hyvin, että voisin kommunikoida sukulaisteni kanssa paremmin ja kokea tiiviimmin olevani osa äitini kulttuuriperimää.

Olkaamme kiitollisia siitä, miten rikkaaksi erilaiset kielet tekevät maailmastamme. Lopuksi vielä Nelson Mandelan sanoin: