(Read this post in English)

On pystyttävä joustamaan puoleen ja toiseen vaikkei aina haluaisikaan. On osattava nähdä molempien puolien positiiviset puolet. On käytävä tupla määrä läpi oppitunteja esimerkiksi siitä, kuinka ihmisten kanssa käyttäydytään. Kahden maan välissä näkee väistämättä myös nurjatkin puolet kaksinverroin. On pystyttävä pysymään positiivisena, kun elämä näyttää päällisin puolin ainoastaan nurjia puolia. On myös opittava elämään jatkuvan kaipuun kanssa. Aina on ikävä jonnekin päin maailmaa. Koko suku ja perhe ei ole samanlailla yhtenäinen, kuin ehkä yhden maan perheillä olisi. Koko käsite minuudesta voi olla levittynyt niin ohuelti laajalle alueelle, että välillä saa itsekin kyseenalaistaa sen, onko tämäkin asia osa minua? ​

Tulin äidiksi ja vaimoksi aikalailla yhtä aikaa. Samaan aikaan kävin läpi alkutaivaltani löytääkseni oman kirjoittajan ääneni. Heittelehdin kaikkien näiden kielten armoilla, enkä kokenut kuuluvani mihinkään niistä. Suomen kieli tuntui aivan liian arkiselta ja se kuvasti minulle menneisyyttäni, johon ei ollut enää paluuta. Englannin kielellä omia tunteita on helpompi käsitellä ja niistä puhua, kun se ei ole oma äidinkieli. Tunteita pystyy katsomaan hieman etäämmältä. Indonesian kieli on vielä opiskelu vaiheessa. Ymmärrän enemmän kuin osaan puhua. Pärjään kyllä yksinkertaisissa keskusteluissa indonesian kielellä. Tarkoitus olisi jonain päivänä osata kieli hyvin. Niin hyvin, että pysyisin oikeasti mukana paikallisten huumorissa. Olen huomannut, että jos osaa paikallisen maan huumoria, niin silloin on aika hyvin sisällä kielessä ja maan tavoissa. Indonesia ja indonesialaiset ovat niin vastakohtia Suomen ja suomalaisten kanssa, että haluan oppia mieheni maasta mahdollisimman paljon.  ​

Vaikka monen kielen ja kulttuurin yhdistäminen arjessa ja itsensä ilmaisussa on usein haastavaa, tuo se mukanaan valtavan määrän uusia värejä, vivahteita ja syvyyksiä elämään. Jos joskus tunsin elämäni olevan pelkää paikallaan pysyvää pinnan kiillottamista, niin enää se ei sitä ole. Kielet ja kulttuurit ovat suuria rikkauksia, joita kohti on parempi lähestyä uteliaana ja nöyränä. Aina löytyy uutta opittavaa niin itsestään kuin vastapuolesta. Uusien kielien kautta näkee itsensä aivan uudella tavalla. Vieraalla kielellä itseään ilmaisten saa onnistumisen tunteita tai vähintäänkin on hauskaa, jos tulee sanottua väärin. Koen, että itsensä ilmaisu ja ihmisten kanssa kommunikointi on jotain niin arvokasta ja on suuri kunnia, että elämääni on rantautunut näin monta kieltä. 
 
(Fanny Yusuf) ​

Juhannusaatto,Praha, joskus 20 vuotta sitten.
Kuuma kesäpäivä.
Vaellan pitkin auringon polttavaksi paahtamia katuja, lämpö hohkaa jokaisesta talon seinämästä.
Poikaystäväni kävelee rinnallani, pitää minua kädestä vaikka hiki muuttaakin kädet nihkeäksi.
Tämä on ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme. Me olemme nuoria, minä vasta 19 vuotias. Meillä on takana yhteistä taivalta pariskuntana vasta puoli vuotta. Silloin se tuntui ikuisuudelta.
Pitkän päivän jälkeen kuumassa kaupungissa istumme leirintäalueen mökin rappusilla katselemassa miten aurinko laskee hitaasti puiden taakse värjäten taivaan purppuraksi. Jostain kauempaa kuuluu saksalaisen karavaaniseurueen ääniä.
Nojaan päätäni poikaystäväni olkapäähän.
Hän on suomalainen. Suomessa syntynyt, Suomessa kasvanut, suomea äidinkielenään puhuva.
Suomi on meidän yhteinen kielemme.
Siinä juhannusaaton iltana, siellä Prahan laitakaupungilla, tämä suomalaisnuorukainen kietoo kätensä ympärilleni, katsoo minua silmiin ja sanoo “Ha di gärn”. 
Rakastan sinua, sveitsinsaksaksi.
Sinä hetkenä minä tiesin olevani oikean ihmisen kanssa, sinä hetkenä minun maailmani oli kokonainen. 

Minä olen kaksikielisestä perheestä. Minä olen syntynyt ja kasvanut kaksikieliseksi.
Olen syntynyt Sveitsissä, muuttanut sieltä lapsena perheeni kanssa Suomeen.
Isäni on sveitsiläinen, äitini on suomalainen.
Sveitsissä asuessamme äitimme puhui meille lapsille suomea.
Suomeen muuttaessamme kotikieleksemme vaihtui sveitsinsaksa.
Me olemme oppineet molemmat kielet ja kulttuurit rinnakkain.
Isämme oppi Suomen, mutta kotona meillä silti puhuttiin sveitsinsaksaa ja ylläpidettiin myös sen maan kulttuuria.
Moni asia ja tapa joita minä pidin lapsuudessani normaalina ja kuvittelin suomalaisten perheiden tekevän, olivatkin oikeastaan peruja sveitsiläisestä kulttuurista.
Tämä selvisi minulle vasta nuorena aikuisena. En tiennyt että hunaja- ja hillovoileipien syöminen ole kovin yleistä suomalaisessa kodissa, tai ettei Suomessa ole tapana syödä välipalaksi riviä suklaata tuoreen hiivaleivän päällä.
En ollut ajatellut etteivät kaikki suomalaiset lapset tiedä mikä on kolmen kuninkaan päivä.
Ymmärsin toki jo varhain, että teimme joitain asioita kovin eri tavoin kuin vaikkapa koulutoverimme. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12 me emme katsoneet Tuntematonta Sotilasta ja polttaneet sinivalkoisia kynttilöitä. Me söimme ohrakeittoa, leivoimme pullaukkoja ja iltaisin olohuoneeseemme saapui St. Nikolaus, sveitsiläisten “joulupukki”.
Mutta vappuna meilläkin paistettiin munkkia ja äitini lauloi taistolaislauluja keittiössä. Juhannuksena poltettiin kokkoa ja kerättiin seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle.
Vanhempamme olivat onnistuneet luomaan kotiimme sellaisen ilmapiirin, jossa kaksikielisyys ja kahden kulttuurin välissä kasvaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ymmärsimme toki etteivät muut pienen maalaiskoulumme lapset olleet samanlaisia, mutta emme me kokeneet olevamme mitenkään hirvittävän erikoisia kuitenkaan. Vasta aikuistuttuani ymmärsin meidän olleen nimenomaan melko erikoinen perhe keskellä Pohjois-Karjalaista metsää. ​

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kolin kupeessa, vanhassa kyläkoulussa, josta oli lähimälle kirkonkylälle matkaa 30km. Siellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada saksanopetusta kuin vasta yläasteen vieraiden kielien muodossa.
Ei ollut saksakerhoja, ei ollut mitään saksakoulua johon meidät olisi lähetetty, eikä lähipiirissämme ollut muita sveitsiläisiä joiden kanssa olisimme kieltä voineet puhua. Puheen ja kulttuurin oppiminen olivat täysin vanhempiemme vastuulla.
Kuudennen luokan alussa, me kaikki lapset vietimme syyslukukauden Sveitsissä perheystävien luona. Siten vanhempani varmistivat, että sveitsiläinen kulttuuri ja saksankieli tarttuu meihin kunnolla. Kävimme sveitsiläistä koulua ja elimme tavallista sveitsiläistä perhe-elämää sen yhden lukuvuoden verran.
Poikkeuksetta meidän jokaisen kielitaito ja kulttuurinymmärrys tuota toista kotimaatamme kohtaan syveni tuona aikana. Uskallan väittää, että tuo puolivuotinen oli sisarusparvemme jokaiselle yksilölle erittäin tärkeä vaihe elämässä. 

​Minulta kysytään usein identifioidunko minä enemmän sveitsiläiseksi vai suomalaiseksi.
Olen useita kertoja jäänyt pohtimaan vastausta, enkä osaa edelleenkään vastata tuohon kysymykseen.
Ymmärrän Suomen kielen vivahteet, puhun ja kirjoitan sitä lähes täydellisen puhtaasti.
Väitän myös ymmärtäväni suomalaista kulttuuria, vaikkakin olen ymmärtänyt aikuisena, että on monia pieniä hyvin perinteisiä suomalaisia vivahteita, joita en välttämättä aina täysin ymmärrä.
Minulle on esimerkiksi edelleen hankalaa ettei suomalaisia saa välttämättä koskea, halata tai ainakaan pussata poskelle kun heidät tapaa.
Ja vaikenemisen kulttuuri on minulle itselleni myös ajoittain vieras, vaikka olenkin siihen mieheni kautta hyvin vahvasti oppinut.
Koen vahvasti olevani sveitsiläinen, tai etelä-eurooppalainen nimenomaan luonteeltani.
Olen käsillä huitova, ajoittain nollasta sataan kiihtyvä, tosin yhtä nopeasti myös leppyvä, tapaus. Puolisoni kutsuu minua lempeästi sveitsiläiseksi painekattilaksi, mikä on ehkä romanttisin nimitys minkä hän minulle on keksinyt ensimmäisten vuosien “Pups” nimityksen jälkeen.
En siis osaa täysin vastata, koska en koe olevani selkeästi sen enempää sveitsiläinen kuin suomalainenkaan.
Identifioidun vahvasti nimenomaan kaksoiskansalaiseksi. Kaksikieliseksi. Kahden kulttuurin kasvatiksi.

​​Meidän lapsemme ovat kasvaneet kaksikielisiksi.
Ehkä jopa kolmekieliseksi. Tällä hetkellä kun asumme Kaliforniassa, on englannin kieli suuri osa myös lastemme arkea.
Sanon  kuitenkin vain ehkä, koska en ainakaan vielä uskalla väittää heidän omaksuneen englantia yhtä vahvasti kuin mikä on heidän ymmärryksensä sveitsinsaksan ja suomen osalta. Varmuudella vakuutan lastemme olevan kaksikielisiä, mutta mitä kauemmin he ovat englanninkielisessä ympäristössä sitä vakuuttuneempi olen, että myös se kieli on alkanut nousta heidän sisimässään samalle tasolle kuin heidän äidin- ja isänkielensä.
Minä puhun lapsillemme kotona pelkästään sveitsinsaksaa. Puolisoni puhuu heille suomea.
Ja vaikka he viettävät päivisin koulujen lisäksi eniten aikaa minun kanssani, on suomi heillä silti täysin ikäryhmäänsä vastaavalla tasolla.

Lapsemme ovat aina tuottaneet kieltä ns. aaltoina, välillä sveitsinsaksa on ollut vahvempana esillä ja välillä sanat ovat enemmän suomea.
Heillä on kuitenkin täydellinen ymmärrys molemmista kielistä. Ja juuri nyt uskallan sanoa, että heillä on ymmärrys kolmesta kielestä, vaikka hetkellisesti heidän puhuessaan suomi on vahvin, seuraavana tulee sveitsinsaksa ja viimeisenä englanti.
Mutta ymmärrys on kaikissa kolmessa kielessä samalla tasolla.
Lapsemme puhuvat lievällä aksentilla. Aksentilla suomea, aksentilla englantia, aksentilla sveitsinsaksaa. Kaikki nämä aksentit katoavat jos he käyttävät yhtä kieltä enemmän kuin toista. Puhuttuaan hetkeen enemmän suomea, katoaa heidän suomenkielestään aksentti, puhuttuaan hetken kauemmin sveitsinsaksaa katoaa siitäkin silloin aksentti, uskon englanninkielessä kävyän samoin jos heille tulee ajanjaksoja kun he käyttävät sitä aktiivisesti puhekielenään enemmän.

Kun vietin lukion jälkeen kolme viikkoa Hollannissa opin viikon jälkeen ymmärtämään mitä muut nuoret puhuivat ja kahden viikon jälkeen osasin tapailla lauseita.
Englanninkieleni oli joksenkin heikkoa kun muutimme puolisoni kanssa Englantiin yliopistoon opiskelemaan.
Opin kielen oikeasti vasta siellä asuessani.
Lopulta puhuin sitä niin sujuvasti, että edelleen täällä Kaliforniassa ihmiset erehtyvät aksentistani päättelemään minun olevan britti.
Minä opin kieliä kuulemalla niitä. En tavaamalla kielioppia.
Uskon sen olevan kaksikielisyyden ansioita.
Ja juuri tuon lahjan minä haluan antaa lapsilleni. Kyvyn omaksua kieli. Ei kyky oppia ulkoa eri kielien kielioppirakenteet, vaan kyky omaksua kielen vivahteet, ääneet, aksentit. Tapa puhua ja kertoa tarinoita kielen avulla. Kyky kuulla kieli, tuntea sen rytmi ja löytää oikeat sanat sen virrasta ilman ponnisteluita. ​

​Miksi tuo hetki lähes kaksikymmentä vuotta sitten Parahassa oli minulle niin merkittävä.
Miksi koin sen niin tärkeänä, että sain kuulla lauseen “minä rakastan sinua”, toisella äidinkielelläni?
Koska minulle, se on puolet minua. Minun identiteettini,  minäkuvani ja kaikki siihen liittyvä rakentuu kahden kielen ja kulttuurin ympärille.
Minä en ole enempää suomalainen kuin mitä minä olen sveitsiläinen, mutta en myöskään vähempää kumpaakaan.
Minä olen sveitsiläinen ja suomalainen. Molemmat tai en oikein kumpaakaan.
Ja sillä hetkellä kun joku, jota sinä rakastat, ymmärtää sen ja näkee vaivan kohdatakseen sinut myös sillä sinun toisella kielelläsi, sinun toisen kulttuurisi kautta, merkitsee se minulle sitä, että tuo ihminen näkee sinut aitona sinuna.
Ja koska minä en ole vain suomalainen, resonoi minulle suomenkielikin vain osaa minua.
Siksi rakkaudentunnustus sille puolelle minua, joka on syntynyt alppien katveessa ja sveitsiläisen kulttuurin juustoisessa kehdossa, kasvanut poskisuudelmien ympäröimänä, on samanaikasesti tunnustus siitä, että minun monikulttuurisuuteni on arvokasta.
Se oli minulle merkki siitä, että minä saan olla aidosti minä tuon ihmisen edessä. 

(Annuska Dal Maso)

ANNUSKA DAL MASO

Annuska Dal Maso on valokuvaaja, yhteisötaiteilija, bloggaaja sekä kahden lapsen äiti. 
Hän on syntynyt Sveitsissä ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa. Sen jälkeen elämä on vienyt häntä ympäri maailmaa ja juuri nyt hän asuu perheineen Kalifornian Piilaaksossa.

Annuskan oman blogin - "One glass of milk, please" - löydät täältä! 

​***

Tämä blogijuttu julkaistiin osana Familian Mitä kaksikielisyys merkitsee sinulle? vaikuttamiskampanjaa, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi kaksikielisten suomalaisten kokemuksia ja niitä merkityksiä, joita kaksi- tai monikielistä arkea elävät kaksikielisyydelle antavat.

​“Fasten seat belt while seated, life vest under your seat”, luki edessäni. Osasin tuolloin lukea, mutten tiennyt mitä lause tarkoitti.  Olin käynyt ensimmäisen luokan peruskoulua ja olin matkustamassa ensimmäistä kertaa yksin Finnairin koneella Istanbulista Helsinkiin. Ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa Finnairilla oli suorat lennot näiden kahden maan välillä.  Minulla oli kaulassani lappu, jossa luki yksin matkustava. 

Olin menossa viettämään kesälomaa Ristijärvelle, ensin lasten leirille viikoksi ja juhannuksen jälkeen Kuopioon mummon luo. Leirillä syötiin puuroa, juostiin vesisateessa metsässä, pelattiin sählyä, saunottiin, uitiin jääkylmässä järvessä ja opittiin sienten nimiä. Syksyllä, kun koulu käynnistyi ja kerroin turkkilaisille luokkakaverilleni lomasta he pyörivät uteliaina ympärilläni. Minä osasin kieltä, jota kukaan muu ei osannut. Söin mustan värisiä karkkeja, joita kukaan muu ei tuntenut. Olin luokan ja koulun pisamanaamainen suomalainen Melis. 

Vietin lapsuuteni kaikki koululomat Suomessa. Suomi oli minulle tuttu paikka. Yhtä tuttu kuin Turkkikin oli. En tiedä kuinka monta kertaa elämässäni minulta kysyttiin: “Kummasta maasta pidät enemmän; Suomesta vai Turkista?”, “Pidätkö itseäsi enemmän turkkilaisena vai suomalaisena?”. Itse olen aina kokenut nämä kysymykset epämiellyttäväksi. Oliko näihin kysymyksiin edes oikeita vastauksia olemassa? Vastasinpa mitä tahansa, ihmiset pitivät minua suomalaisena Turkissa ja turkkilaisena Suomessa. 

Täytän tänä vuonna helmikuussa 36. Tänä vuonna tasan puolet elämästäni olen asunut poissa Turkista. Muutin Suomeen 18 -vuotiaana opiskelemaan Helsingin Yliopistossa valtiotieteidenkunnassa poliittista historiaa. Kuuluin kansainvälisten opiskelijoiden joukkoon. Kun minulta kysyttiin, kerroin olevani puoliksi suomalainen ja puoliksi turkkilainen. Nykyään sanon olevani suomalainen ja turkkilainen. Elän arkea, jossa molempien maiden kulttuurit ja kielet vaikuttavat ilmaisuuni. Myös lapseni on kaksikielinen. Hän on vielä sen verran pieni, ettei tiedä ihmisten luokitteluista mitään. Hänellä on vain yksi perhe ja siten yksi kulttuuri, johon mahtuu useampia perheenjäseniä, kieliä ja elämäntapoja.   
  
Olen ollut elämässäni onnekas, etuoikeutettu monessa asiassa. Olen saanut vuosia työskennellä sydäntäni lähellä olevien asioiden puolesta. Olen saanut edesauttaa järjestökentältä käsin EU:n ja STEA:n tukemissa hankkeissa Suomeen muuttaneiden kotiutumista ja heidän osallistumistaan yhteiskunnallisiin järjestelmiin esimiestehtävissä toimien. Olen valtakunnallisen ja kansainvälisen verkostotyöskentelyn kautta saanut vahvistaa kokemuksiani ja kehittää johtamisosaamistani mm. kulttuurituotannon ylemmän AMK -tutkinnon avulla. Nykyään paluumuuttajaksi luokiteltu äitini jaksaa edelleen muistuttaa: ”kun on rikkautta, on käytettävä sitä vastuullisesti”. Lupaan ottaa äitini viisaan neuvon käyttööni myös uudessa tehtävässäni.

Tammikuun puolivälissä aloitin toiminnanjohtajan tehtävässä Familia ry:ssä. Vuodesta 2011 lähtien olen ollut Familian toiminnassa mukana eri rooleissa; yhteistyökumppanina, vapaaehtoisena, hallituksen jäsenenä ja hallituksen puheenjohtajana. Familian visio, jonka mukaan eri syistä maahan muuttaneita ihmisiä ja kahden kulttuurin perheiden jäseniä tulee kohdella yhdenvertaisesti muiden suomalaisten rinnalla, niin lakeja säädettäessä, palveluita suunniteltaessa kuin päivittäisessä arjessakin on minulle erittäin tärkeä. Visio ei ole vaihtoehto vaan ehdoton päämäärä. Tämän eteen tulen tekemään töitä.  

Olen onnekas myös siten, etten enää ole yksin matkustava. Familia ry:stä löytyy vankkaa osaamista ja vahva tiimi. Toivon juhlavuoden aikana edistävämme yhdistyksemme tunnettavuutta siten, että yhä useampi kahden kulttuurin arkea elävä liittyy jäseneksi kehittääksemme yhdessä palveluitamme. Toivon myös sekä jo olemassa olevien yhteistyökumppanien, että myös uusien kumppanuuksien myötä vahvistavamme asemaamme yhteiskunnallisena vaikuttajana ja Suomen ainoana kahden kulttuurin parien, perheiden ja kasvattien edunvalvojana. 

Elämme yhdessä tässä maailmassa. Voimme rakkaat lukijat, jäsenet ja yhteistyökumppanit tehdä maailmastamme ja yhdessäolosta vielä paremman. 

Jokin aika sitten törmäsin uutiseen, joka oli otsikoitu pysähdyttävästi ”Koulukirjat luovat kuvaa länsimaalaisten ylivertaisuudesta”. Toisaalta tällainen uutinen tuntuu pöyristyttävältä ajatellen, että elämme vuotta 2016. Toisaalta kun miettii Suomen nykyistä asenneilmapiiriä ja julkista keskustelua, ei uutinen oikeastaan yllätä lainkaan. Jostainhan tähän tilanteeseen on tultu.

Uutinen käsittelee uunituoretta väitöskirjaa, jossa on tutkittu suomalaisia peruskoulun historian, maantiedon ja yhteiskuntaopin oppikirjoja. Tutkimuksen mukaan kouluissa yhä käytetään kirjoja, jotka esittävät länsimaalaiset muita ihmisiä ylivertaisempina ja välittävät oppilaille aivan liian Eurooppa-keskeistä maailmankuvaa. Esimerkkeinä tästä mainitaan esimerkiksi se, että länsimaalaisten historiassa tai nykypäivänä tekemä väkivalta usein joko piilotetaan tai esitetään oikeutettuna. Tai esimerkiksi länsimaalaisten oikeus liikkua vapaasti ympäri maailmaa esitetään neutraalina asiantilana, mutta tarve rajoittaa muiden kansanryhmien liikkuvuutta esitetään järkevänä ja luonnollisena.

Oppikirjat ovat vain yksi esimerkki siitä miten maailmamme jaetaan pienestä pitäen, hitaasti mutta varmasti, meihin ja niihin toisiin.  Jako meihin ja muihin on aina ollut keinotekoinen ja väkivalloin rakennettu. Mutta mitä enemmän meillä suomalaisilla ja meidän lapsillamme alkaa olla juuria muissa maissa sekä siteitä "meidän" lisäksi "niihin toisiin", sitä surullisemmalta tällainen asetelma tuntuu. Toivoisi kuitenkin, että suomalaisessa koulumaailmassa joka ikinen lapsi saisi olla ylpeä juuristaan, taustastaan ja niihin liittyvästä historiasta. Toivoisi myös, että vuonna 2016 koulussa opetettaisiin aidosti maailmanhistoriaa, ei vain länsimaiden historiaa.  Kyse ei myöskään ole vain siitä, mistä koulukirjoissa ja oppitunneilla puhutaan, vaan myös siitä, mistä vaietaan ja mikä jätetään täysin huomiotta.

Olen joskus kuullut hyvän nyrkkisäännön, että erilaisista kansanryhmistä kannattaa puhua aina ajatellen, että joku tähän ryhmään kuuluva olisi samassa huoneessa. Tämä auttaa välttämään turhia yleistyksiä sekä loukkaavia puhetapoja. Tälle neuvolle voisi olla käyttöä myös oppikirjojen tekijöiden keskuudessa.  Huomioon ottaen nykypäivän suomalaisten koululaisten monikulttuurisuuden ei tätä sääntöä noudattaakseen tarvitse edes käyttää mielikuvitusta – katsoo vain ympärilleen.

Niin koulun oppitunneilla, kuin yhtä hyvin aikuisten kahvipöytäkeskusteluissa, olisi hyvä itse kunkin muistaa, että kun puhumme ”niistä” – olivat ”ne” sitten jonkun maan tai maanosan kansalaisia, jonkun uskonnon kannattajia tai johonkin ryhmään tai kulttuuriin kuuluvia – puhumme aina kuitenkin ihmisistä. ”Ne” ovat jonkun isiä ja äitejä, tätejä ja setiä, serkkuja, mummoja ja vaareja. Jonkun lapsia, jonkun ystäviä. Ja se joku, kenen rakkaista puhutaan, saattaa istua siinä samassa huoneessa.

(Ubuntu)