“Fasten seat belt while seated, life vest under your seat”, luki edessäni. Osasin tuolloin lukea, mutten tiennyt mitä lause tarkoitti. Olin käynyt ensimmäisen luokan peruskoulua ja olin matkustamassa ensimmäistä kertaa yksin Finnairin koneella Istanbulista Helsinkiin. Ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa Finnairilla oli suorat lennot näiden kahden maan välillä. Minulla oli kaulassani lappu, jossa luki yksin matkustava.
Olin menossa viettämään kesälomaa Ristijärvelle, ensin lasten leirille viikoksi ja juhannuksen jälkeen Kuopioon mummon luo. Leirillä syötiin puuroa, juostiin vesisateessa metsässä, pelattiin sählyä, saunottiin, uitiin jääkylmässä järvessä ja opittiin sienten nimiä. Syksyllä, kun koulu käynnistyi ja kerroin turkkilaisille luokkakaverilleni lomasta he pyörivät uteliaina ympärilläni. Minä osasin kieltä, jota kukaan muu ei osannut. Söin mustan värisiä karkkeja, joita kukaan muu ei tuntenut. Olin luokan ja koulun pisamanaamainen suomalainen Melis.
Vietin lapsuuteni kaikki koululomat Suomessa. Suomi oli minulle tuttu paikka. Yhtä tuttu kuin Turkkikin oli. En tiedä kuinka monta kertaa elämässäni minulta kysyttiin: “Kummasta maasta pidät enemmän; Suomesta vai Turkista?”, “Pidätkö itseäsi enemmän turkkilaisena vai suomalaisena?”. Itse olen aina kokenut nämä kysymykset epämiellyttäväksi. Oliko näihin kysymyksiin edes oikeita vastauksia olemassa? Vastasinpa mitä tahansa, ihmiset pitivät minua suomalaisena Turkissa ja turkkilaisena Suomessa.
Täytän tänä vuonna helmikuussa 36. Tänä vuonna tasan puolet elämästäni olen asunut poissa Turkista. Muutin Suomeen 18 -vuotiaana opiskelemaan Helsingin Yliopistossa valtiotieteidenkunnassa poliittista historiaa. Kuuluin kansainvälisten opiskelijoiden joukkoon. Kun minulta kysyttiin, kerroin olevani puoliksi suomalainen ja puoliksi turkkilainen. Nykyään sanon olevani suomalainen ja turkkilainen. Elän arkea, jossa molempien maiden kulttuurit ja kielet vaikuttavat ilmaisuuni. Myös lapseni on kaksikielinen. Hän on vielä sen verran pieni, ettei tiedä ihmisten luokitteluista mitään. Hänellä on vain yksi perhe ja siten yksi kulttuuri, johon mahtuu useampia perheenjäseniä, kieliä ja elämäntapoja.
Olen ollut elämässäni onnekas, etuoikeutettu monessa asiassa. Olen saanut vuosia työskennellä sydäntäni lähellä olevien asioiden puolesta. Olen saanut edesauttaa järjestökentältä käsin EU:n ja STEA:n tukemissa hankkeissa Suomeen muuttaneiden kotiutumista ja heidän osallistumistaan yhteiskunnallisiin järjestelmiin esimiestehtävissä toimien. Olen valtakunnallisen ja kansainvälisen verkostotyöskentelyn kautta saanut vahvistaa kokemuksiani ja kehittää johtamisosaamistani mm. kulttuurituotannon ylemmän AMK -tutkinnon avulla. Nykyään paluumuuttajaksi luokiteltu äitini jaksaa edelleen muistuttaa: ”kun on rikkautta, on käytettävä sitä vastuullisesti”. Lupaan ottaa äitini viisaan neuvon käyttööni myös uudessa tehtävässäni.
Tammikuun puolivälissä aloitin toiminnanjohtajan tehtävässä Familia ry:ssä. Vuodesta 2011 lähtien olen ollut Familian toiminnassa mukana eri rooleissa; yhteistyökumppanina, vapaaehtoisena, hallituksen jäsenenä ja hallituksen puheenjohtajana. Familian visio, jonka mukaan eri syistä maahan muuttaneita ihmisiä ja kahden kulttuurin perheiden jäseniä tulee kohdella yhdenvertaisesti muiden suomalaisten rinnalla, niin lakeja säädettäessä, palveluita suunniteltaessa kuin päivittäisessä arjessakin on minulle erittäin tärkeä. Visio ei ole vaihtoehto vaan ehdoton päämäärä. Tämän eteen tulen tekemään töitä.
Olen onnekas myös siten, etten enää ole yksin matkustava. Familia ry:stä löytyy vankkaa osaamista ja vahva tiimi. Toivon juhlavuoden aikana edistävämme yhdistyksemme tunnettavuutta siten, että yhä useampi kahden kulttuurin arkea elävä liittyy jäseneksi kehittääksemme yhdessä palveluitamme. Toivon myös sekä jo olemassa olevien yhteistyökumppanien, että myös uusien kumppanuuksien myötä vahvistavamme asemaamme yhteiskunnallisena vaikuttajana ja Suomen ainoana kahden kulttuurin parien, perheiden ja kasvattien edunvalvojana.
Elämme yhdessä tässä maailmassa. Voimme rakkaat lukijat, jäsenet ja yhteistyökumppanit tehdä maailmastamme ja yhdessäolosta vielä paremman.
Olin menossa viettämään kesälomaa Ristijärvelle, ensin lasten leirille viikoksi ja juhannuksen jälkeen Kuopioon mummon luo. Leirillä syötiin puuroa, juostiin vesisateessa metsässä, pelattiin sählyä, saunottiin, uitiin jääkylmässä järvessä ja opittiin sienten nimiä. Syksyllä, kun koulu käynnistyi ja kerroin turkkilaisille luokkakaverilleni lomasta he pyörivät uteliaina ympärilläni. Minä osasin kieltä, jota kukaan muu ei osannut. Söin mustan värisiä karkkeja, joita kukaan muu ei tuntenut. Olin luokan ja koulun pisamanaamainen suomalainen Melis.
Vietin lapsuuteni kaikki koululomat Suomessa. Suomi oli minulle tuttu paikka. Yhtä tuttu kuin Turkkikin oli. En tiedä kuinka monta kertaa elämässäni minulta kysyttiin: “Kummasta maasta pidät enemmän; Suomesta vai Turkista?”, “Pidätkö itseäsi enemmän turkkilaisena vai suomalaisena?”. Itse olen aina kokenut nämä kysymykset epämiellyttäväksi. Oliko näihin kysymyksiin edes oikeita vastauksia olemassa? Vastasinpa mitä tahansa, ihmiset pitivät minua suomalaisena Turkissa ja turkkilaisena Suomessa.
Täytän tänä vuonna helmikuussa 36. Tänä vuonna tasan puolet elämästäni olen asunut poissa Turkista. Muutin Suomeen 18 -vuotiaana opiskelemaan Helsingin Yliopistossa valtiotieteidenkunnassa poliittista historiaa. Kuuluin kansainvälisten opiskelijoiden joukkoon. Kun minulta kysyttiin, kerroin olevani puoliksi suomalainen ja puoliksi turkkilainen. Nykyään sanon olevani suomalainen ja turkkilainen. Elän arkea, jossa molempien maiden kulttuurit ja kielet vaikuttavat ilmaisuuni. Myös lapseni on kaksikielinen. Hän on vielä sen verran pieni, ettei tiedä ihmisten luokitteluista mitään. Hänellä on vain yksi perhe ja siten yksi kulttuuri, johon mahtuu useampia perheenjäseniä, kieliä ja elämäntapoja.
Olen ollut elämässäni onnekas, etuoikeutettu monessa asiassa. Olen saanut vuosia työskennellä sydäntäni lähellä olevien asioiden puolesta. Olen saanut edesauttaa järjestökentältä käsin EU:n ja STEA:n tukemissa hankkeissa Suomeen muuttaneiden kotiutumista ja heidän osallistumistaan yhteiskunnallisiin järjestelmiin esimiestehtävissä toimien. Olen valtakunnallisen ja kansainvälisen verkostotyöskentelyn kautta saanut vahvistaa kokemuksiani ja kehittää johtamisosaamistani mm. kulttuurituotannon ylemmän AMK -tutkinnon avulla. Nykyään paluumuuttajaksi luokiteltu äitini jaksaa edelleen muistuttaa: ”kun on rikkautta, on käytettävä sitä vastuullisesti”. Lupaan ottaa äitini viisaan neuvon käyttööni myös uudessa tehtävässäni.
Tammikuun puolivälissä aloitin toiminnanjohtajan tehtävässä Familia ry:ssä. Vuodesta 2011 lähtien olen ollut Familian toiminnassa mukana eri rooleissa; yhteistyökumppanina, vapaaehtoisena, hallituksen jäsenenä ja hallituksen puheenjohtajana. Familian visio, jonka mukaan eri syistä maahan muuttaneita ihmisiä ja kahden kulttuurin perheiden jäseniä tulee kohdella yhdenvertaisesti muiden suomalaisten rinnalla, niin lakeja säädettäessä, palveluita suunniteltaessa kuin päivittäisessä arjessakin on minulle erittäin tärkeä. Visio ei ole vaihtoehto vaan ehdoton päämäärä. Tämän eteen tulen tekemään töitä.
Olen onnekas myös siten, etten enää ole yksin matkustava. Familia ry:stä löytyy vankkaa osaamista ja vahva tiimi. Toivon juhlavuoden aikana edistävämme yhdistyksemme tunnettavuutta siten, että yhä useampi kahden kulttuurin arkea elävä liittyy jäseneksi kehittääksemme yhdessä palveluitamme. Toivon myös sekä jo olemassa olevien yhteistyökumppanien, että myös uusien kumppanuuksien myötä vahvistavamme asemaamme yhteiskunnallisena vaikuttajana ja Suomen ainoana kahden kulttuurin parien, perheiden ja kasvattien edunvalvojana.
Elämme yhdessä tässä maailmassa. Voimme rakkaat lukijat, jäsenet ja yhteistyökumppanit tehdä maailmastamme ja yhdessäolosta vielä paremman.
(Melis Arı-Gürhanlı)
RSS Feed
