En kuitenkaan tunnista edellä mainituista identiteeteistä yhtäkään, sillä olen ensisijaisesti isä, kahdelle lapselleni ja aviomies suomalaiselle vaimolleni. Olen myös eurooppalainen, mutta se ei koskaan kiinnosta ketään, ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Minua ei haittaa se, että ulkomaalaisista puhuttaessa viitataan usein vähemmistöön, johon liitetään erilaisia haasteita, sillä tiedän, että suomalaisen keski-ikäisen miehen haasteet ovat aivan samanlaisia kuin minunkin, jaan hänen huolensa. Ulkomaalaisten to do -lista on kuitenkin usein lähes loputon: pitäisi oppia kieli, kotoutua, löytää työ, viihtyä, olla osa yhteiskuntaa, antaa jotain takaisin, voida hyvin, olla hiljaa ja kiittää. Kysymys, jota olen usein pohtinut, on, annetaanko meille Suomessa asuville ulkomaalaisille todella mahdollisuus nousta numeroista tilastoissa osaksi suomalaista yhteiskuntaa, nähdäänkö meidät todellisena voimavarana?  Usein vaaditaan integraatiota pohtimatta itse asiassa sitä, mihin meidän tulisi integroitua. Mikä on se suomalainen kulttuuri, johon meidän tulisi kotoutua? Onko se sauna, sisu ja perkele vai onko se jotain muuta, ja jos on, niin mitä? ​

Oleskeluluvan odottamiseen liittyvä stressi jättää jälkensä. Eteläaasialaisen puolisonsa kanssa Helsingissä asuva Hanna kertoo: ”Kotimaassaan odottavalle puolisolleni oli jo viime vuonna myönnetty oleskelulupa, kun sain ilmoituksen Maahanmuuttovirastolta tulleesta kirjatusta kirjeestä. Sain siitä lähes sydänkohtauksen. Postitoimisto oli siltä päivältä jo kiinni ja jouduimme odottamaan aamuun asti, jolloin juoksin postiin. Kirjeessä olikin vain valokuvat, jotka olimme toimittaneet Migrille oleskelulupahakemuksen käsittelyn aikana ja jotka virasto nyt palautti. Ei siis yhtään mitään, mutta oleskelulupaprosessin aikainen pelko iski takaisin. Pelkäsin, että jospa hänen lupansa on peruutettu tai he haluavat vielä jotakin lisätietoa.” 

Oleskeluluvan odottamiseen liittyvää pelkoa ja epävarmuutta on vaikea ymmärtää, ellei itse ole ollut samassa tilanteessa.

Osa ulkomaalaisista puolisoista odottaa oleskelulupapäätöstä kotimaassaan. Osa elää jo Suomessa puolisonsa kanssa yhdessä. Tämä on saattanut tulla Suomeen alun perin esimerkiksi turvapaikanhakijana tai jollakin muulla perusteella.

Hanna ja hänen puolisonsa Abdul ovat tavanneet Suomessa, jossa IT-alalle valmistunut mies oli vaihto-opiskelijana.

“On vaikeaa elää erossa. Jos toisella on vaikeaa, sille ei voi tehdä mitään puolin eikä toisin. Toisaalta, jos meillä olisi ollut täällä jo koti ja kaikki yhdessä rakennettu, pelko kaiken sen menettämisestä olisi saattanut olla vielä pahempi”, Hanna sanoo. 

Abdul kertoo, ettei hänen odottaessaan päätöstä kotimaassaan ympärillä ollut ketään, jolla olisi vastaavia kokemuksia.

”Sain olla oma terapeuttini. Minulla on sukulaisia, jotka asuvat Lähi-idässä, Afrikassa ja Yhdysvalloissa, mutta ei ketään, jolla olisi kokemusta Euroopasta tai mitään käsitystä oleskelulupa-asioista täällä. Olen perheeni ensimmäinen ulkomaalaisen kanssa avioitunut. Odotusaika oli ahdistavaa ja nukkuminen vaikeaa, kun ei voi tehdä mitään eikä tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu.”

​Valmistauduitteko henkisesti siihen, että päätös voisi olla kielteinen?

”Olen asunut miehen kotimaassa puoli vuotta ja vaikka siellä on ihanaa käydä tapaamassa hänen perhettään, en voisi elää siellä. Menettäisin kaiken minkä eteen olen opiskellut ja tehnyt työtä täällä. Minua pelotti, että päädyn kotirouvaksi hänen kotimaahansa, mies on töissä 13 tuntia päivässä emmekä ikinä näe toisiamme ja minä masennun”, Hanna kertoo. Hän sanoo odotusaikana keskittyneensä täysin siihen päivään, jolloin päätös tulee.

”En paljonkaan ajatellut mitä tapahtuu, kun mies lopulta muuttaa tänne. Nyt huomaa, ettei olekaan helppoa vaan muuttaa aivan erilaiseen maahan ja järjestää kaikki asiat. Näyttää siltä, että paperisota jatkuu, vaikkakin eri asioissa.”

Abdul kertoo ymmärtäneensä muutaman Suomessa eletyn kuukauden aikana, että kielitaidon ja työpaikan hankkiminen sekä todellisten ystävien saaminen uudessa maassa vaativat kaikki aikaa eivätkä käy niin helposti kuin monen maahanmuutosta haaveilevan kuvitelmissa.

​”On todella vaikeaa olla kilpailukykyinen Suomen työmarkkinoilla tai missä tahansa kulttuurisesti erilaisessa maassa. Täytyy vaan hiljalleen murtaa esteitä”, hän miettii.  

Oleskelulupaprosessin vaikeus tulee monelle suomalaiselle yllätyksenä.

”En aikaisemmin koskaan kuvitellut joutuvani tilanteeseen, jossa pitäisi todistaa omaa avioliittoaan aidoksi. Kukapa sellaista ajattelisi? Vasta vuoden 2015 pakolaiskriisin myötä maahanmuuttoasiat tulivat tietoisuuteen”, Hanna kertoo.

EU-kansalaiset voivat rekisteröidä oleskelunsa Suomessa eikä heidän tarvitse hakea oleskelulupaa. Kun ulkomaalainen puoliso tulee EU:n ulkopuolella olevasta maasta, oleskelulupaprosessi on monimutkaisempi, pitempi ja kalliimpi kuin arvaakaan.

Prosessin voi käynnistää sähköisesti EnterFinland -palvelussa, mutta käsittely lähtee käyntiin vasta henkilökohtaisen tunnistautumisen jälkeen. Etelä-Aasiassa monet prosessin vaiheet on ulkoistettu VSF Global-nimiselle alihankkijayhtiölle. Suoraan Suomen lähetystön kanssa ei enää voi asioida. Hanna ja Abdul kertovat, että alihankkijayhtiön asiakaspalvelu on erittäin heikkoa eikä yhteydenottoihin tai tiedusteluihin saa vastausta. Abdulilta prosessi vaati neljä eri käyntiä maan pääkaupungissa, jonne matkustamiseen kotikaupungista menee kokonainen päivä. VSF Global laskutti myös yli sadan euron ylimääräisen maksun, josta ei ollut mitään ennakkotietoa.

Hakijalle oltiin ensin varaamassa haastatteluaikaa Suomen edustustosta, mutta lopulta Maahanmuuttovirasto peruutti sen ja teki myönteisen päätöksen kirjallisen selvityksen perusteella.  Kumpikin puoliso oli vastannut viraston lähettämiin kysymyksiin kirjallisesti. Oleskelulupa myönnettiin lopulta noin viisi kuukautta hakemisen jälkeen, mikä on normaali prosessin kesto oleskelulupaa perhesiteen perusteella haettaessa. Hanna sanoo, että odottaessa kuukaudet tuntuvat pikemminkin vuosilta.

Perhesiteeseen perustuvaa oleskelulupaa haettaessa puolisot joutuvat vastaamaan läheisintä ihmissuhdetta koskeviin kysymyksiin. Päätöksentekijä pyrkii varmistumaan siitä, että hakijat ovat todella jatkamassa perhe-elämää Suomessa.

”Kysymykset tulevat hyvin henkilökohtaiselle alueelle, kysytään esimerkiksi mikä puolisossasi viehättää sinua. Niin henkilökohtaiset kysymykset tuntuvat kuin hyökkäyksiltä itseäni vastaan. Ymmärrän sitä paremmin nyt, kun on vähän etäisyyttä asiaan”, Hanna kertoo.

Myös Abdul sanoo, että ymmärtää tarpeen suojella omaa valtiota, mutta kysymykset tuntuivat hyvin henkilöön keskittyviltä. Hän oli olettanut sen riittävän, ettei hakijalla ole rikostaustaa. Hänen kotimaassaan sen selvittäminen on helppoa.

Hanna sanoo, että prosessin kuluessa eniten apua oli vertaistapaamisista.

”Ilman samassa tilanteessa olevia vertaisia ei olisi ollut ketään, jonka kanssa reflektoida tunteitaan. Ihmistä, joka todella ymmärtää tunteitasi. Mielestäni se on parempi tehdä jonkun muun kuin oman kumppanin kanssa, sillä hän on ihan yhtä stressaantunut.”
​
Haastateltavien etunimet on muutettu. ​

Haastattelu: Sanna Rummakko

Sanna Rummakko toimii projektipäällikkönä Familia ry:n Kuljen rinnallasi -hankkeessa.

Olemme odottaneet puolisoni oleskelulupaa kohta puoli vuotta. Odotus on ollut raastavaa ja saanut epäilemään valintojamme. Pahinta on, etten tiedä, milloin odotus päättyy.

Tapasin Suomessa asuvan puolisoni Tinderissä, ja menimme viime kesänä naimisiin. Puolisoillani oli jo oleskelulupa. Halusimme kuitenkin hakea lupaa perhesiteen perusteella, koska se on pysyvämpi ja siinä on vähemmän ehtoja kuin muihin syihin perustuvissa oleskeluluvissa.

Jo itse naimisiinmeno afrikkalaistaustaisen ihmisen kanssa vaati paljon dokumentteja puolisoni kotimaasta, ja siihen meni useampi kuukausi, varsinkin kun Suomessa ei ole kyseisen maan suurlähetystöä. Onneksi puolisoni kotimaassa sukulaiset auttoivat dokumenttien hankkimisessa. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt itse lähteä paikan päälle keräämään niitä.

Saimme tarvittavat dokumentit ja pääsimme naimisiin. Sen jälkeen haimme oleskelulupaa miehelleni, ja myös siihen tarvittiin kaikenlaisia papereita. Meidän piti muun muassa molempien kirjoittaa selvitys siitä, miten olemme tavanneet, kuinka monta kertaa tapasimme seurustelun aikana ja olemmeko asuneet yhdessä. Tämän oli siis tarkoitus todistaa, että avioliittomme on aito. Aika hakemuksen jättämistä varten piti varata Migristä jo pari kuukautta etukäteen.

Hakemusta jättäessä emme tienneet, kestääkö prosessi viikon vai yhdeksän kuukautta. Tällä hetkellä vahvimpana mielessä on huoli siitä, ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On raastavaa, kun joka päivä käy katsomassa, onko vastaus jo tullut. Mitä jos käykin niin, ettei puolisoni saa oleskelulupaa? Jos emme saakaan asua yhdessä Suomessa? Muutanko minä puolisoni mukana hänen kotimaahansa?

Asia vaikuttaa elämäämme myös konkreettisesti. Puolisoni ei esimerkiksi voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaisi. Emme myöskään voi lähteä tapaamaan sukulaisia hänen kotimaahansa. Toisin sanoen, kaikki tulevaisuudensuunnitelmamme ovat jäissä siihen saakka, kunnes päätös oleskeluluvasta tulee.

Kaikkein eniten itseäni tilanteessa ahdistaa se, että tulevaisuutemme on jonkun toisen ihmisen käsissä. Joku siellä jossakin arvioi hakemukseen kirjoittamiemme asioiden perusteella, onko avioliittomme aito. Tästä seuraa se, että tietyllä tavalla alkaa itsekin epäillä omia valintojaan. Ei parisuhdetta, mutta sitä, olemmeko tehneet oikeita päätöksiä tulevaisuutemme suhteen.

Tuntuisi todella loukkaavalta, jos viranomaiset sanoisivat minulle, ettei parisuhteeni ole aito. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei meillä varmasti ole mitään pelättävää, mutta jos joutuu odottamaan useita kuukausia, sitä alkaa ajattelemaan kaikenlaista.

Yksi harvoista asioista, mikä tässä tilanteessa on auttanut, ovat vertaiset ihmiset ja ymmärtäväinen perhe. Se, että on ihmisiä, joiden kanssa tästä asiasta voi puhua. Tietyllä tavalla tämä myös vahvistaa parisuhdettamme, koska olemme yhtä lailla molemmat mukana tässä tilanteessa. Onhan tämä myös tietynlainen testi parisuhteelle, että kestääkö se tällaisen. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse tällaista koettelemusta käydä läpi, eli onko se sitten reilua?

Pitkässä oleskelulupaprosessissa voisi auttaa se, ettei lähtökohta olisi tunne siitä, että meitä epäillään. Viranomaiset tuntuvat olettavan tilanteessamme olevan jotain hämärää, ja meidän tulee todistaa, ettei näin ole. Miksei lähtökohta voisi olla aito parisuhde, kunnes toisin todistetaan? 

Teksti perustuu nimimerkki "MM" haastatteluun
(Mina Iranta, suunnittelija, Familia ry)
​

​Mikä on oikea motiivi mennä naimisiin? Onko toinen motiivi toista huonompi ja kuka sen päättää? Omat vanhempani avioituivat aikoinaan välttääkseen nolot isyyden tunnustamiset. Joku toinen avioituu uskonnollista syistä. Joku taas menee naimisiin, jotta saa viettää päivän prinsessana tai koska ”niin nyt vaan kuuluu tehdä”. Jotkut avioituvat, jotta toinen puolisoista saisi saapua tai jäädä maahan, ja jotta suhde saisi jatkua. Kaikissa näissä on luultavasti taustalla myös rakkaus. 

Omat hääni olivat muutama kuukausi sitten. Olimme seurustelleet noin puoli vuotta, kun päätimme yhdessä puolisoni kanssa avioitumisen olevan oikea liike. Parisuhteessa, jossa toinen puolisoista tulee Euroopan ulkopuolelta, avioituminen on usein yksi harvoista keinoista antaa suhteelle mahdollisuus jatkua tai ainakin tehdä yhteisestä elämästä hieman helpompaa. Puolisoni olisi saanut jäädä maahan muutenkin. Kuitenkin tilanne, jossa toisen maassa asumiselle on monia ehtoja ja oleskelupa aina välillä katkolla, aiheuttaa suhteelle stressiä ja haasteita. Avioituminen takaa meille, kuten monille muillekin samassa tilanteessa oleville, hieman turvatumman tulevaisuuden.

Sukulaisten ja ystävien muille sanomat kommentit ”onkos tuo nyt ihan viisasta” tai päin naamaakin todetut hieman ivalliset ”no, onnea teille sitten” -tokaisut todistavat, että monet epäilevät syitämme mennä naimisiin. Aivan kuin puolisoni olisi automaattisesti avioitunut kanssani vain saadakseen oleskeluluvan eikä taustalla olisi aitoa rakkautta tai kiintymystä. 

​Keskustellessani asiasta ystäväni kanssa huomasimme selvän eron asenteissa suomalaisten väliseen avioliittoon verrattuna. Ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin myös puoli vuotta seurustelun alun jälkeen. Hän ei ole kuitenkaan ikinä kokenut samanlaista kyseenalaistamista tai kuullut samankaltaisia kommentteja kuin minä ja puolisoni. Ystäväni myös myönsi, että heillä motiivina avioitumiselle oli isyyden tunnustamisen välttäminen. Ei siis heilläkään vain ja ainoastaan rakkaus, vaan myös järkisyyt vaikuttivat avioliittopäätökseen.

​Kaltaisemme kahden kulttuurin parit joutuvat puolison oleskelulupaa hakiessaan käymään läpi myös maahanmuuttoviraston selvitykset avioliiton ”aitoudesta”. Toisilla prosessi sujuu helpommin kuin toisilla. Toiset selviävät vain kertomalla, missä suhde alkoi, ja kuinka monta kertaa ja missä seurustelun aikana tavattiin. Toisten taas täytyy vakuutella suhteensa aitous muistamalla toisen mieltymykset aina aamupalasta alushousujen väriin. Kävi miten vain, on prosessi aina kuitenkin omiaan lisäämään tunnetta siitä, että kahden kulttuurin avioliittoja kyseenalaistetaan muita enemmän.

Kuka on oikea ihminen sanomaan, milloin avioliiton syyt ovat oikeat ja milloin eivät, ja milloin rakkaus on aitoa? Milloin kyseessä on niin kutsuttu ”järkiavioliitto” ja milloin ei? Itse olen melko vakuuttunut siitä, että harvoin kukaan pelkästään rakkaudesta avioituu, rakastaa kun voi ilman avioliittoakin. Onko loppujen lopuksi edes parempaa syytä mennä naimisiin kuin yhteisen tulevaisuuden varmistaminen? Jos tämä jonkun mielestä on väärä syy avioitumiselle, olisi hyvä aika miettiä muita keinoja mahdollistaa valtiorajat ylittävien parisuhteiden jatkuminen.
 
(MM)

"Kohta sinä alat sitten pitämään huivia ja lopetat alkoholinjuonnin!" Näin totesi eräs kaverini, kun kuuli suhteestani muslimimieheen. En ole ikinä välittänyt itse yhteiskunnan tai lähimmäisteni odotuksista siitä, miten elää elämääni. Olen elänyt sitä juuri niin kuin olen halunnut ja hyvältä tuntunut. Huomasin kuitenkin, että omat valintani afrikkalaisesta puolisostani ja hänen erilaisesta uskonnollisesta taustasta tuntui kuuluvan monelle, ja usealla oli ihme tarve sanoa sanottavansa siitä, etenkin ne ennakkoluulot.
 
Pahimmillaan eräs sukulaiseni menetti yöunensa, kun kuuli naimisiinmenostamme. Oli ilmeisen vaikea hyväksyä, että sukuumme oltiin naimassa hyvinkin erilainen ihminen, joka herätti mitä kummallisimpia pelkoja. Omituisinta tilanteesta teki sen, että emme edes ole niin läheisiä, että aiemmat miesvalintani olisi häntä mitenkään hetkauttaneet.
 
Olen huomannut, että haluan peitellä tiettyjen ihmisten kuullen parisuhteeni soraisempia hetkiä. Kuulen epäilijöiden äänet päässäni, jotka tuntuvat odottavan epäonnistumista, jotta voisi sanoa, että "tiesinhän, ettei siitä tulisi mitään." Jokaiseen suhteeseen kuuluu pienet kinat ja karheammat hetket, mutta koen, että meidän suhteemme odotetaan epäonnistuvan muita todennäköisemmin, koska taustamme ovat niin erilaiset.
 
Olen tullut varovaisemmaksi, kenelle kerron eläväni kaksikulttuurisessa parisuhteessa. En aina jaksa ihmisten ennakkoluuloja, koska koen meidän olevan aivan tavallinen pariskunta, jonka jokapäiväiseen arkeen ei todellakaan kuulu keskustelu ihonvärimme tai uskonnollisten vakaumuksiemme erilaisuudesta. Sitäkin useammin keskustelemme, kuinka emme taaskaan voittaneet Pitkävedossa tai kuinka vaatteemme ovat jälleen ajautuneet holtittomasti ympäri asuntoa.
 
Inhoan itsessäni sitä, että olen antanut viimeisen parin vuoden aikana toisten ennakkoluulojen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Suhteemme on herättänyt lähipiirissäni sen verran pelkoa ja huolta, jota vastaan en vielä ole jaksanut alkaa taistella. On helpompi mukautua, vaikkei pitäisi. Olen esimerkiksi eräissä juhlissa juonut oluen tarkoituksella erään sukulaiseni nähden näyttääkseni, että kyllä minulle vielä olut maistuu, enkä ole lopettanut alkoholinjuontia puolisoni vakaumuksesta huolimatta. Pitkin iltaa siemailemani limsat olivat nimittäin herättäneet sen verran epämääräisiä vilkuiluja limsatölkkiini. Voi sitä helpotuksen määrää henkilön silmissä, kun lopulta litkinkin tuttua ja turvallista Karjalaa. Pystyin melkein kuulemaan huokaisun "Ei se tyttö ole vielä muuttunut". Itse tunsin lähinnä häpeää, koska sorruin tällaiseen.
 
Meillä Suomessa on edelleen tekemistä asenteidemme kanssa. Monia pelottaa erilaisuus. En tiedä, mikä siinä on, että suhteemme ikään kuin kuuluu enemmän muille kuin "tavallinen kantasuomalaisten" keskinäinen suhde. Nauroin, kun kuulin, että avioliittoomme oli keskusteluttanut syntymäpaikkakuntani marttakerhon retkellä. Kuulemma on jännää, että kylänraitilla voi nyt nähdä tummaihoisen. En ole asunut kotipaikkakunnallani kohta pariin kymmeneen vuoteen, mutta puheenaiheeksi silti pääsin.
 
Paljon on vielä tekemistä ennen kuin voimme olla niin sanotusti normaalipari. Olen yrittänyt kuitenkin aina nauraa näille ennakkoluuloille ja ihmisten puheille, vaikka välillä se tiukkaa tekeekin.
 
 
(Hanna)

​That was the first thing my mother remembers from the time she arrived to Finland nearly 30 years ago. She could remember the humidity and heat when she left her country. But here in Finland, the air was fresh. She arrived at the airport wearing summer clothes and sporting a rather pleasing appearance overall. She met with her husband-to-be, my father, who brought her from the airport to the small town where they were to settle down in the beginning and start building a life together.

My mother had left her country with excitement and thrill. She studied books about Finland in an international library and attended a cultural event organised in her local community by the ambassador of Finland. She remembers being escorted to the airport by her friends and feeling like it was the beginning of an adventure.

On her arrival and during the bus trip from Helsinki-Vantaa airport, my mother recalls some of her first observations from Finland. She realised the bus had a lot of space inside and people tended to choose seats far away from each other. After arriving to their destination, she noticed how only few people were walking on the streets. Interaction between people appeared strange as everyone seemed distant from one another: people were somewhat cautious and very silent, and seemed to avoid direct eye contact with each other.

My mother noticed how having dark hair seemed to draw certain attention. Once she decided to go outside for a walk, but felt that everyone was staring at her wherever she went. This felt so unnerving that my mother felt discouraged to go outside alone.

It was tough in the beginning. Back in her home country, my mother had a respectable job, a college degree and plenty of social circles and friends. In Finland, she experienced a sense of captivity and isolation. She knew no one, didn't speak the language and every day, my dad left for work leaving my mother to figure out how to occupy her days sensibly.

Little by little, my mother started to challenge her mind to look at her situation from a wider perspective. Having her first child soon after moving to Finland kept her busy and filled her time. This gave her a sense of fulfilment. Yet, from time to time, she felt the need to connect to other people, especially her kind.

All these experiences and struggles took place nearly 30 years ago. Much has changed then, most importantly the increase of the number of immigrants in Finland and the arrival of internet and social media. I asked my mother to reflect on her coping strategies on being an immigrant in Finland. She provided me with the following:

Respect cultural differences
This means keeping an open mind. Being the stranger in a new country, you should introduce yourself to the culture and focus on the challenging tasks that lie ahead, such as mastering the language. In a different culture, it is important to acknowledge the limits of what is acceptable and expected social behaviour. Even it there is something you don't fully agree with, you can take it with humour.

Church
It is customary in my mother's home country to go to church every Sunday. Throughout her difficulties my mother found strength through her faith. She also found new connections through church. This leads to another very important factor that helps you to cope with daily life: peer support.

Peer Support
Relating with other foreigners and sharing their own respective experiences makes it easier to deal with the day to day challenges in life. When you are lonely, your friends provide you with emotional security and support. My mother's new friends knew other people in the community, and soon her friendship circles started growing.
​
So, after nearly 30 years, what has my mother got to say from her journey in Finland? Now, she feels like at home here. She has noticed how there is more multicultural openness in Finland in comparison to the times when she first arrived here. My mother also mentioned this about Finland: ”I admire the bureaucracy here. It works. The law applies to everyone. It doesn't make any exceptions to the offenders based on their social status. There is no corruption.” My mother also thinks that the Finnish government takes care of its citizens. Finns can openly criticize politicians, unlike in her home country where people are afraid to voice out their real opinions because the country has known to have a heavy history with dictatorship. In Finland, people know about their civil rights and hold on to them.

In the end, my mother states, it is all about your attitude and the mindset you choose. You need to be ready to consider your goals and adjust your mentality to cope. Today, my mother looks back at these years with pride of what she has accomplished. She looks forward to the future when she can embrace more free time to explore life's opportunities. After all, life is full of blessings when you know how to focus on noticing them.

(R.)

Autumn 2012 I moved to Finland because I married a Finnish man. Before I moved here I didn’t know much about my future home because I had just travelled to Finland two times. I thought I knew how to use English to communicate with in Finland and I knew some Taiwanese people here already so I though it wouldn’t be that difficult to settle down here. However, after being married here for a week or two, I had the feeling that I wanted to go back to Taiwan. Little by little I got to know that the life wasn’t going to be the same I thought it was like when I travelled here. I knew I was going to be here for long time or even for the rest of my life.

Not just only the weather, food, the way of transportation and the people are different here also the culture shock reduced my self-confidence. When I went out to talk with people or when I tried to do anything, looking back now, I used the Taiwanese way of thinking and doing. That limited my own behaviour, and doing things that were normal and accepted here made me think that I had done something wrong and I felt guilty. That made me avoid social contact and interaction, I just stayed home for almost a month in the hands of one sort of a culture shock. All the communication around me was in Finnish and I wasn’t quite able to follow what is happening around me as completely as back home in Taiwan. Eventually my reducing self-confidence prevented me from going out and I started to close down into my own shell.

When the winter started to set in and the darkness got to be all around, I started to have depression symptoms and that reduced my ability to function even more. This made my husband to spend more time and energy to take care of me and I was feeling more of a burden and I felt guilty for that, even though he didn’t say anything of the like. I was worried if this situation would be getting worse, and how would this influence my marriage. I was afraid that it would go to the worse.

One day when I was staying home sitting during the daytime not really knowing what I can do here I was reflecting about what is going on in my life. Was I regretting to marry into here? What can I do here? Can I talk about my feelings with anyone, even with my husband? In the end I knew that all of the situation was because of the different country, different culture, different environment, different people. All that I didn’t know well enough and how I was still using the Taiwanese way of thinking. I decided to give up a little of the way I had been used to think and start little by little to care less about what the people are thinking about me and what I do. This for me was the first big revelation on how to overcome the culture shock for me. If I could be more openly me, showing my feelings and emotions, being able to talk about what I am, then I knew I would settle down better and I would start to feel more at home here.

Now that I have lived here in Finland for 4 years I have learned to be more open and I dare to talk more about my own ideas and stand by them. I can share my opinions with my husband, my friends, in school and even at work. I have more courage and confidence to overcome and face the difficulties that might lay ahead in the future. I have been able to give up the part of my Taiwanese thinking that limits me and have acquired the part of the Finnish way of thinking that whatever lies up can be faced and overcome with friends and family.

What I would like to say to someone facing these difficulties in their new home country is that do not close your mind but try to figure out what the actual problem is and do not think too complicated. Try to find someone you trust and do not be shy to talk with them, and try find the way for yourself to sort out the issue in a way that you are comfortable with. Do not run away from the problem but instead face it and tell yourself and believe in yourself that you can solve the situation. That gives you the positive energy to get through. Remember, if it could be, just let it be and it will be.

My advice to the Finnish spouses is: be patient, be present, be there for the spouse. Find the way you can comfort and give support. For me it was my husband being patient, listening to me and hugging me every day to make me feel good and loved. Try to find a way to make your culture shocked immigrant spouse feel safe, loved and understood. Give them stability, predictability and do your best to help them get involved with the everyday Finnish way life.
 
 (Putri)

Suomalaisten naisten ja ulkomaalaisten miesten välisiä suhteita on mediassa ja nettipalstoilla pyöritelty viime aikoina oikein olan takaa. Niin kuin aikaisemmasta blogijutustakin voidaan rivien välistä lukea, suomalainen nainen on aiheen aiheuttamasta hälystä vähintään hämillään. Ihan kun nyt puhuttaisiin jostakin aivan uudesta ja yllättävästä asiasta. Ja miksi juuri nämä parisuhteet joutuvat aika ajoin julkisen arvostelun kohteeksi?

Olen ehkä hieman tylsä, kun nyt jatkan edelleen tätä jo mauttomuuksiin edennyttä keskustelua. Mutta tämän aiheen ympärille syntyneeseen keskusteluun nyt vaan liittyy niin monta asiaa, mitkä ovat jääneet mielen päälle, että ne on lausuttava ääneen. Ensimmäinen omaan silmääni pistänyt epäkohta keskustelussa on se, että suomalaiset naiset olisivat jotenkin poikkeavia. Koko maailman kahden kulttuurin liittojen määrää en tiedä, mutta jo omaan ystävä- ja tuttavapiiriini kuuluu lukuisia ulkomaalaisia naisia, joilla on kumppani toisesta maasta. Toinen huomionarvoinen seikka tässä keskustelussa on se, että suomalaisilla miehillä on edelleen enemmän ulkomaalaisia kumppaneita verrattuna suomalaiseen naiseen. Miksi tämä fakta ei ylitä uutiskynnystä tai herätä valtavaa kriittistä, netissä anonyyminä vellovaa keskustelua aliarvoisine kommentteineen?

Suomalaisen naisen ja ulkomaalaisen miehen välinen suhde näyttää todellakin herättävän voimakkaita tunteita. Miettiessäni tätä muistin kerran lukeneeni Niina Vuolajärven tutkimusartikkelin ”Kansakunnan kunniattomat tyttäret” (Kulttuurintutkimus 29, 2012:2).  Viimeaikainen keskustelu onkin oiva esimerkki siitä, miten Suomessa yleensä yksityisestä ja intiimistä asiasta, heteroseksuaalisesta parisuhteesta, tulee hyväksytysti julkisen arvostelun kohde silloin kun "se rikkoo kansakunnan, rodun tai uskonnon kautta määrittyvää normatiivista heteroseksuaalisuutta”. Myös epäkunnioittava kohtelu, rasismi ja ennakkoluulot näyttäisivät olevan sallittuja silloin kun puhutaan suomalaisen naisen ulkomaalaisen kanssa solmitusta liitosta. Tämä erityisesti silloin kun ulkomaalaisuus määritellään suhteessa puolison ihonväriin tai uskontoon. Kuten Vuolajärvikin artikkelissaan toteaa, suomalaisten naisten ja ulkomaalaisten miesten liitot eivät ole samalla viivalla sen suhteen, miten nämä liitot otetaan ympäristössään vastaan. Naiset tulevat suhteissaan ja niiden julkisessa arvostelussa myös eri tavoin tietoiseksi Suomessa vallitsevasta rasismista ja sen näkymättömyydestä valtaosalle suomalaisista. 

Luettuani kyseisen artikkelin uudelleen tulin siihen tulokseen, ettei viimeaikainen keskustelu ole mitään harmitonta löpinää. Keskustelu tekee näkyväksi monia huolestuttavia asioita. Yhteiskunnassamme elää edelleen voimakkaita vanhanaikaisia käsityksiä sekä naisen asemasta että sukupuoleen, ihonväriin ja kansallisuuteen liittyvistä hierarkioista ja normeista. Näistä normeista poikkeaminen näyttäisi antavan ”luvan” julkiselle arvostelulle ja haukkumiselle (mm. lehmä, tyhmä, helppo, hyväksikäytetty) sekä rasismille. Tässä keskustelussa konkretisoituu se, miten (Vuolajärven sanoja lainaten) ”suomalainen nainen nähdään edelleen patriarkaalisen kansakunnan omaisuutena.”

Huolestuttavaa tässä on se, miten vähän on muuttunut ajan kuluessa. Kuten jo alussa mainitsin, suomalaisnaisen ja ulkomaalaisen väliset liitot eivät ole mikään uusi asia. Kun Armi Kuusela aikoinaan 1950-luvulla avioitui filippiiniläisen miehensä kanssa, osa Suomen kansasta järkyttyi ja piti häntä maanpetturina. Aasialainen naistennaurattaja oli ryöstänyt suomineidon! Kuulostaako yhtään tutulta?

(Suomineito)

Kuten tarkkasilmäisimmät varmasti jo huomasivat, sukunimeni on vaihtunut! Häät ovat siis onnellisesti ohi ja arkea on aloiteltu. Onpa muuten vaikeaa allekirjoittaa papereita uuden sukunimen kanssa! Ensimmäisellä kerralla se ei edes onnistunut, vaan allekirjoitin vahingossa aivan kuten ennenkin. 

Päätimme vaihtaa minun sukunimeni, muun muassa siksi, että mahdollisilla tulevilla lapsillamme olisi sama sukunimi, kuin vanhemmillaan. Suomessa niin on helpompaa, eikä sen pitäisi Kataloniassakaan tuottaa ongelmia. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo ja sitä onkin pyöritelty vaikka kuinka pitkään. Asiaan toi lisähaastetta se, että miehelläni on kaksiosainen sukunimi, eikä nimien välissä ole väliviivaa. Kokonaisuus ei siis ole suomalaisen nimikäytännön mukainen. Päätimme lopulta, että otan hänen ensimmäisen sukunimensä, jolloin yhtenäisyys nimiemme välillä kuitenkin toteutuu.

Minusta on hiukan hämmentävää käyttää mieheni sukunimeä hänen maassaan, koska en tiedä mitä ihmiset ajattelevat siitä. Heille on tärkeää, että perheen nimi säilyy sukupolvelta toiselle, joten he eivät itse halua vaihtaa sitä. Suomessa taas on tavallisempaa, että nainen ottaa miehen sukunimen. Ainoa hämmentävä asia Suomessa on se, että uusi sukunimeni ei ole ihan tavallinen. 

TAHDON
Sanotaan, että häät eivät koskaan mene käsikirjoituksen mukaan. Yritin siis olla stressaamatta häitä ja onnistuinkin siinä aika hyvin. Mieheni stressasi minunkin puolestani. Yllätyksiä tietysti tuli juuri ennen suurta päivää ja tehtävää oli paljon enemmän, kuin olimme arvioineet. Rakkaat appivanhemmat olivat korvaamaton apu valmisteluissa. 

Kun vihkitilaisuus alkoi, kävelin sisälle Carlos Vivesin ”Volví a nacer” -kappaleen soidessa. Kappaleessa puhutaan rakkaudesta ja naimisiinmenosta. Halusimme välittää viestin myös vieraillemme, joten olimme jakaneet penkeille laulun sanat sekä espanjaksi, että suomeksi. Myös puheet tulkattiin, joten kaikki pystyivät nauttimaan ohjelmasta. 

Vihkitilaisuus nosti kyyneleitä silmänurkkiin yhdellä jos toisellakin. Virallisen vihkikaavan lisäksi pidimme puolisoni kanssa pienet puheet toisillemme, kertoen ajatuksiamme toisistamme ja siitä miksi haluamme sitoutua toisiimme. Vaihdoimme myös sormukset, jotka pieni kummipoikamme isosiskonsa kanssa meille toi. Tässä kohtaa puolisoni hämmentyi hetkeksi minun laittaessani sormuksen hänen vasemman kätensä nimettömään. Tässä oli jälleen yksi asia, joka on totuttu tekemään Kataloniassa eri tavalla (heillä vihkisormus laitetaan oikeaan käteen). 

Juhlassa oli välillä pientä hämminkiä järjestelyiden kanssa. Koska kaikista asioista ei oltu ehditty puhua ennen juhlaa, jokainen pyrki ratkaisemaan asiat parhaaksi katsomallaan tavalla. Vieraat kuitenkin kiittelivät mukavaa ja välitöntä tunnelmaa, sekä hyvää ruokaa. 

Katalaanit toivat juhlaan väriä, kuten olin arvellutkin. Suomalaiset katsoivat silmät suurina, mutta hymy huulilla, kun yhtäkkiä alkoivat lautasliinat heilua ja kuului äänekkäänä kuorolausuntana pyyntö, että hääpari suutelisi toisiaan. Jossain vaiheessa meidät nostettiin ilmaan. Tanssin aikana kaikki haettiin mukaan tanssimaan letkassa.

Olen iloinen siitä, että myös suomalaiset vieraat näyttivät viihtyvän, vaikka tyypilliseen tapaan eivät sitä kovin suurieleisesti näyttäneetkään. Heille oli varmasti hauska kokemus olla erilaisessa juhlassa. Juhlat todella olivat meidän näköiset, kuten jotkut jo arvelivat etukäteen. Mielestäni onnistuimme hyvin sekoittamaan suomalaisia ja katalonialaisia perinteitä ja maustamaan niitä omilla ideoillamme.

ARJEN KYSYMYKSIÄ
Nyt kun häät ovat ohi, on aika ajatella seuraavia etappeja. Olemme muun muassa keskustelleet siitä mitä avioliittolaki Suomessa ja Kataloniassa tarkoittaa. Minkä maan lait pätevät missäkin tilanteessa? Entä jos meille tulee perheenlisäystä? Mitä suosituksia noudattaa odotusaikana? Miten ratkaisemme koulutusasiat? Vanhempamme myös ikääntyvät väistämättä. Miten huolehdimme heistä kahdessa eri maassa? Mitkä ovat heidän odotuksensa?

Suhteemme alussa pohdimme parisuhdettamme ja ystäviämme. Aikaa myöten kysymykset ovat laajentuneet koskemaan yhä suurempaa aluetta ja useita ihmisiä. Eläkeiässä olemme varmaan todella huolissamme maiden välisistä poliittisista eroista. Elämä ei ainakaan tule olemaan tylsää, kun aina on uusia kysymyksiä :D

Tämä häitä koskeva kirjoitussarja loppuu tähän. Jos sinua kiinnostaa lukea höpötyksiäni jostain muusta aiheesta, ole hyvä ja jätä toiveesi kommenttikenttään.

(Taija Sadornil)

---

• Lue juttusarjan ensimmäinen osa Kun kaksi kulttuuria yhdistyy - osa 1/3
  
• Lue juttusarjan toinen osa Kun kaksi kulttuuria yhdistyy - osa 2/3

KOMMUNIKAATIOTAIDOILLE ON KYSYNTÄÄ
Häihin on enää viikko aikaa ja valmistelut on aloitettu toden teolla. Hommaa on uskomattoman paljon! Kaasosta on onneksi ollut iso apu. Hän jaksaa kysellä miten valmistelut etenevät ja patistella meitä eteenpäin. Hänellä onkin tavanomaista enemmän tehtävää ja tekeminen on haastavaa, koska bestman on Kataloniassa, eikä siis pääse juurikaan auttamaan ennen hääpäivää. Juhlapäivänä molempien ”apulaisten” tehtävänä tavallisten ohjaustehtävien lisäksi on toimia tulkkeina.

Homman tekee hiukan haasteelliseksi se, että kumpikin osaa häiden virallisista kielistä vain toisen. Yhtä yhteistä kieltä koko häävierasporukalle ei myöskään ole. Jotkut vieraista osaavat suomea ja mahdollisesti englantia, kun taas osa osaa katalaania ja espanjaa. Lisäksi on sitten tietysti meitä, jotka ovat innostuneet kielistä vähän enemmänkin.

Monien oletus on, että juhlan kieli on englanti.  Siitä ei kuitenkaan meidän juhlassa olisi juurikaan apua, vaan tulkkausta tarvittaisiin joka tapauksessa. Meidän juhlasta saavat lähes kaikki nauttia omalla kielellään. Eikö kuulostakin hassulta?! Uskon, että tämä on hyvä valinta, koska kieli ei ole vain sanoja, vaan se on myös tunteita.

Päivä tulee olemaan monellakin tapaa erityinen sekä meille, että vieraillemme. Monet odottavatkin sitä innolla ja ovat valmistautuneet siihen muun muassa opettelemalla hiukan espanjaa/suomea, jotta pääsisivät kommunikoimaan edes hiukan kaikkien kanssa. Meillä on aikomus laittaa pieni fraasisanakirja (suomi, espanja, katalaani) äänitiedostojen kanssa hääsivuillemme, jotta opiskelu sujuisi helpommin.

Kommunikointiin on varauduttu myös tanssia harjoittelemalla. Monet vieraista tietävät, että me (minä varsinkin) rakastamme musiikkia ja tanssimista. Ei siis ole epäilystäkään siitä, etteikö tanssimiselle olisi varattu aikaa.

HÄMMENNYKSEN AIHEITA
Hääjuhla tulee pääpiirteittäin seuraamaan perinteistä linjaa, joka on jokseenkin sama Suomessa ja Kataloniassa. Yksityiskohdista joudumme kuitenkin keskustelemaan tarkkaan, koska koko ajan ilmaantuu asioita, jotka olemme ajatelleet hiukan eri tavoin.

Jouduimme taas kerran selittämään katalonialaista tapakulttuuria, kun juttelimme valokuvaajan kanssa ryhmäkuvista.  Hän tietysti oletti, että kaikki häävieraat täytyy saada samaan kuvaan. Asiassa on kuitenkin ihan toisenlaisia haasteita, kuin äkkiseltään ajattelisi. Katalonialaiset häävieraat nimittäin haluavat jokainen oman kuvan (tai esim. kaveriporukka tai perhe) hääparin kanssa. Se on hyvin aikaa vievää puuhaa, varsinkin jos vieraita on paljon. Aikataulua jouduttiin siis pohtimaan uudestaan. Tapahtumien kulku ei ole vieläkään ihan selvä, koska kaikki palaset täytyy saada loksahtamaan kohdilleen.

Jopa ruokailutilannetta suunnitellessamme jouduimme huomioimaan kahden maan tavat aina ruoka-aineita myöten. Suomalaisille ruokabuffet häissä on tuttu juttu. Vieraat tietävät, että ruokaa on yleensä riittävästi ja että kaikkea saa maistaa. Katalonialaiset taas eivät ole tottuneet buffetiin, varsinkaan häissä. Heillä hääjuhla on yleensä astetta arvokkaampi tapahtuma.

Olemme keskustelleet keskenämme monista yksityiskohdista, jotka saattavat olla vieraille hupaisia tai hämmentäviä. Kaikki lähtee siitä, kun katalonialainen esitellään suomalaiselle. Katalonialainen ojentaa molemmat kätensä ja astuu askeleen eteenpäin. Mitä suomalainen tekee siinä tilanteessa? Tietysti perääntyy kauhistuneena, koska vieras ihminen on astunut hänen reviirilleen. Katalonialainen alkaa silloin hyvin todennäköisesti pohtimaan onko hänen deodoranttinsa pettänyt.

Odotankin hassuja tilanteita, kun ihmiset eivät tiedä noudattaako itselle ominaista tapaa tervehtiä, vai pyrkiäkö helpottamaan tilannetta lainaamalla toisen tyyliä. Vinkkinä voisin antaa, että kannattaa etukäteen valmistautua tilanteeseen pohtimalla miltä poskisuudelmien antaminen tai kättely tuntuu ja voisiko siihen suostua. Oma mielipiteeni on, että on ihan asiallista käyttää itselle ja omalle kulttuurilleen tyypillistä tervehtimistapaa, kunhan muistaa käyttäytyä kohteliaasti, mikäli toinen osapuoli tekee aloitteen. 

Koska poskisuudelma ei Suomessa ole kovin tavallinen, monet suomalaiset eivät tiedä miten se oikeaoppisesti tehdään. Nimestään huolimatta suudelmassa ei tarvitse koskettaa toista huulillaan, vaan ainoastaan poskella. Samalla voi suudella ilmaa. Kataloniassa poskisuudelmia annetaan kaksi, aloittaen oikeasta poskesta.

Kun tervehtimisestä on päästy, seuraa toinen ”rituaali”. Suomalaiselle on tietysti tyypillistä kertoa nimensä ja vaieta, kun taas katalaani kysyy ”Mitä kuuluu?” Suomalainen tietysti alkaa heti pohtimaan mainitsisiko sen, että on hieman tukala olla, kun on niin kuuma päivä, vai harmittelisiko, että tuli syötyä liikaa. Vastapuoli ei kuitenkaan odota vastausta kysymykseen. Ei ainakaan muuta, kuin että toiselle kuuluu hyvää. Tämä on vain tapa aloittaa keskustelu. 

Haluan vielä huomauttaa, että katalonialaisiin häihin kannattaa varautua nenäliinapaketin kanssa. Häissä ei itketä surusta, vaan ilosta. Ei kannata hämmentyä, jos miestenkin silmänurkista valuvat kyyneleet. Katalonialaiset miehet eivät varmastikaan ole sen tunteellisempia, kuin suomalaisetkaan, mutta he eivät pidä tunteiden näyttämistä nolona.

JÄNNITYS TIIVISTYY
Menenpä tästä takaisin häävalmistelujen pariin, jotta saamme tehtyä päivästä hyvän muiston. Valmistelut olivat nimittäin minun osaltani pari päivää tauolla, koska minut kidnapattiin polttareitani viettämään. Nyt kun olen saanut hetken huilata ja seurata ystävieni päähänpistoja, jaksan taas jatkaa juhlavalmisteluja uudella innolla. Alan jo odottaa erityistä päiväämme.

Tosin päivä hieman myös askarruttaa mieltäni, koska juhlahumun lisäksi siihen liittyy isoja muutoksia. Arkielämäni tuskin juurikaan muuttuu, mutta avioliitto tarkoittaa sitä, että siitä päivästä lähtien olemme virallisesti osa toistemme perheitä. Jää nähtäväksi, että mitä se sitten käytännössä tarkoittaa. Ainakin lakiasiat on syytä tarkistaa aina kummastakin maasta, jotta matkan varrella ei tulisi epämiellyttäviä yllätyksiä. 

Mutta, viikon päästä alkaa uusi luku elämässäni. Kirjoittelen seuraavan kerran sitten kuherruskuukauden jälkeen… Hasta luego!

(Taija Myllylä)

---

• Lue juttusarjan ensimmäinen osa Kun kaksi kulttuuria yhdistyy - osa 1/3