Viikko sitten kuulin Duon keskusteluillassa erittäin mielenkiintoisia, nyt jo aikuisten kahden kulttuurin kasvattien kokemuksia. Kertomukset saivat muistelemaan myös omia vielä pieniä lapsiani ja heidän kasvuaan kahden kulttuurin välimaastossa. Miten mielenkiintoista ja antoisaa onkaan seurata omien lastensa identiteettien muodostumisen matkaa.
Muistin, kuinka kiihkeästi tyttäremme joskus vastusteli meksikolaista puoltaan, eikä halunnut poiketa päiväkodin muiden prinsessojen joukosta mitenkään. Osoitimme hänelle usein positiivisia roolimalleja Meksikosta, mutta koska tyttäremme ei ulkonäöltään muistuttanut heitä lainkaan vaaleine kutreineen ja sinisine silmineen, ei hän myöskään samaistunut kyseisiin roolimalleihin. Eräänä päivänä ihan yks kaks tyttäremme kuitenkin tokaisi: ”Äiti, olenhan minä myös suomalainen.” Tulkitsin asian niin, että tuona hetkenä hän identifioitui vahvemmin meksikolaiseen puoleensa. Ennen tätä hän oli viettänyt paljon aikaa isänsä kanssa kahdestaan Meksikossa.
On ollut mielenkiintoista seurata myös lastemme suhtautumista erilaisuuteen, ja kuinka he vertailevat asioita toisiinsa. Uskon, että lapsemme ovat kyllä vaistonneet olevansa jollakin tavalla erilaisia, mutta erilaisuutta on ehkä vaikeampi konkreettisesti määritellä, varsinkin kun he eivät ulkonäöltään poikkea enemmistöstä. Lapsemme eivät osaa vastata kysymykseen, miten meksikolaiset poikkeavat suomalaisista tai miten perheemme poikkeaisi muista. ”No Meksikossa oli valkoisia ja mustia kissoja” oli tyttäremme vastaus kysymykseen, millaista Meksikossa oli. Kahden kulttuurin identiteetti voi helpottaa suhtautumista kaikkeen erilaisuuteen ja poikkeavuuteen, kuten tyttäremme asian ilmaisi: ”Ei haittaa, vaikka on vinot hampaat, olenhan puoliksi meksikolainen.” Poikamme iho ruskettuu helposti ja nopeasti kesällä vaikka hän talvella onkin vaalea. Viime kesänä hän tokaisi omista käsistään. ”Äiti katso, minulla on Oliverin (tarhakaverin) kädet.”
Tyttäremme käy koulua, jossa suuri osa luokkakavereista tulee myös kahden kulttuurin perheestä. Nyt elämme aikaa, kun tyttäremme haluaa erottua joukosta. Hän haluaisi muun muassa vaihtaa suomalaista nimeään eksoottisemmaksi, onhan luokkakavereillakin niin erikoisia nimiä. Kun kahden kulttuurin perheestä tulevat kaverit tai tuttavat pääsevät televisioon, lehteen tms., ei tyttäremme ymmärrä, miksi hän ei päässyt. Kun ”Olen suomalainen” YouTube-video suomalaisista, joiden juuret ovat ympäri maailmaa levisi, tyttäremme kommentoi videota sanomalla: ”Miksen minä päässyt tälle videolle, olenhan minäkin suomalainen?” Videon tarkoitus on haastaa pohtimaan, kuka on suomalainen, mitä suomalaisuus tänään tarkoittaa ja keitä kaikkia se koskettaa. Tyttärellemme tämä on itsestään selvää.
(TRM)
Muistin, kuinka kiihkeästi tyttäremme joskus vastusteli meksikolaista puoltaan, eikä halunnut poiketa päiväkodin muiden prinsessojen joukosta mitenkään. Osoitimme hänelle usein positiivisia roolimalleja Meksikosta, mutta koska tyttäremme ei ulkonäöltään muistuttanut heitä lainkaan vaaleine kutreineen ja sinisine silmineen, ei hän myöskään samaistunut kyseisiin roolimalleihin. Eräänä päivänä ihan yks kaks tyttäremme kuitenkin tokaisi: ”Äiti, olenhan minä myös suomalainen.” Tulkitsin asian niin, että tuona hetkenä hän identifioitui vahvemmin meksikolaiseen puoleensa. Ennen tätä hän oli viettänyt paljon aikaa isänsä kanssa kahdestaan Meksikossa.
On ollut mielenkiintoista seurata myös lastemme suhtautumista erilaisuuteen, ja kuinka he vertailevat asioita toisiinsa. Uskon, että lapsemme ovat kyllä vaistonneet olevansa jollakin tavalla erilaisia, mutta erilaisuutta on ehkä vaikeampi konkreettisesti määritellä, varsinkin kun he eivät ulkonäöltään poikkea enemmistöstä. Lapsemme eivät osaa vastata kysymykseen, miten meksikolaiset poikkeavat suomalaisista tai miten perheemme poikkeaisi muista. ”No Meksikossa oli valkoisia ja mustia kissoja” oli tyttäremme vastaus kysymykseen, millaista Meksikossa oli. Kahden kulttuurin identiteetti voi helpottaa suhtautumista kaikkeen erilaisuuteen ja poikkeavuuteen, kuten tyttäremme asian ilmaisi: ”Ei haittaa, vaikka on vinot hampaat, olenhan puoliksi meksikolainen.” Poikamme iho ruskettuu helposti ja nopeasti kesällä vaikka hän talvella onkin vaalea. Viime kesänä hän tokaisi omista käsistään. ”Äiti katso, minulla on Oliverin (tarhakaverin) kädet.”
Tyttäremme käy koulua, jossa suuri osa luokkakavereista tulee myös kahden kulttuurin perheestä. Nyt elämme aikaa, kun tyttäremme haluaa erottua joukosta. Hän haluaisi muun muassa vaihtaa suomalaista nimeään eksoottisemmaksi, onhan luokkakavereillakin niin erikoisia nimiä. Kun kahden kulttuurin perheestä tulevat kaverit tai tuttavat pääsevät televisioon, lehteen tms., ei tyttäremme ymmärrä, miksi hän ei päässyt. Kun ”Olen suomalainen” YouTube-video suomalaisista, joiden juuret ovat ympäri maailmaa levisi, tyttäremme kommentoi videota sanomalla: ”Miksen minä päässyt tälle videolle, olenhan minäkin suomalainen?” Videon tarkoitus on haastaa pohtimaan, kuka on suomalainen, mitä suomalaisuus tänään tarkoittaa ja keitä kaikkia se koskettaa. Tyttärellemme tämä on itsestään selvää.
(TRM)
RSS Feed
